Täytän ensi vuonna 30v. Sitä ei varmasti moni uskonut, että pääsisin näin pitkälle. En tosiaan uskonut siihen itsekkään. Mutta tässä sitä ollaan, hengitän ilmaa ja olen olemassa. En voi sanoa eläväni, koska jokainen hetki eteenpäin on työn takana.
Joulu meni jo ja hyvä niin. Olen kyllä ihan jouluihminen, mutta ahdistaa pitkät pyhät. En edes tiedä miksi, koska mulla on jokainen päivä samanlainen. Jos kävisin töissä, tuntisin varmasti toisin, pitkät pyhät olisivat pelastus, lomaa.
Olin ollut koko vuoden kiltti, ainakin lahjamäärästä päätellen. :D Saattaa olla, että Tassun tekeleisiin tulee tänä vuonna uusia, erilaisia tekeleitä. Mutta niistä sitten joskus lisää, harjottelen ensin salaa ;)
Eilen käytiin Variston Sinellissä ja sen jälkeen Jumbossa. Oli muuten pari muutakin ihmistä liikenteessä. Ostin Watercolour kynät ja muutaman ääriviivatarra-arkin. Tulostin sai vihdoin mustetta.
Vointi on ollut vaihteleva. Hetkittäin ollaan aika korkealla ja sitten vähän ajan päästä pohjamudissa. Porukoilla ollessa en osaa olla omaitseni, joten kaikki se ahdistus joka kasautui joulun aikana, purkautuu nyt kotona. En ole vielä tehnyt itselleni mitään, mutta mielessä kyllä pyörii terät ja yliannostus. Terpiakin jatkuu vasta viikolla 3. Terppa soitti mulle eilen hoitopuhelun ja juteltiin aika pitkään. Helpotti kyllä jutella terpan kanssa.
Tulin eilen porukoilta kotiin. Meen varmaan uudeksi vuodeksi sinne myös, en vielä ole ihan varma. Toisaalta voisi olla kiva jäädä kotiin, mutta mä pelkään että vajoan itseäsääliin kun mietin että kaikki "muut viettää juhlaa yhdessä ja mä yksin kotona". Mä vihaan raketteja joten kyseessä ei kuitenkaan ole mulle mikään suuri juhla.
Ajattelin kohta lähteä tarjoustaloon nuuskimaan alennuksia. Ajattelin ostaa palapelin, jos vaikka kissat antaisi mun rauhassa tehdä sitä.
sunnuntai 28. joulukuuta 2014
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
Onni on Oma terve Koira
Olen siis näköjään unohtanut kirjoittaa sitten viime kerran. Pahoitteluni, mieleni on ollut aika solmussa ja kirjoitustaito nollissa.
Siinähän kävi sitten niin, että mä en joutunutkaan viemään koiraani lääkäriin, herra Nalle koko ihmeparantumisen ja yhdessä eläintenhoitajan kanssa sovittiin että perutaan tutkimukset ja katsellaan miten jatkossa, jos oireita ei tule, ei tarvitse viedä näytille. Ja ainakin nyt on kaikki ok, toivottavasti jatkossakin ♥
Mä näin tänään joulupukin :D Käytiin tuolla kartanolla joulutapahtumaa kurkkimassa. Siellä oli myös aaseja heposia.
Ihmiset ottaa hermoille. En tiedä onko vika minussa, vaiko niissä toisissa. Olen yrittänyt tutustua erääseen ihmiseen, joka alkuun antoi ymmärtää että hän on myös "kaveria vailla". Nyt mulla on sellainen tunne, että muhun otetaan yhteyttä kun tarvitaan apua jossain. Perjantaina palo pinna lopullisesti, kun edes viesteihin ei voida vastata. Mitä minä turhaan itseäni kenellekkään tyrkytän, jos ei kelpaa niin ei sitten! Ja onhan se aika ymmärrettävää etten mä kelpaa, ei mussa ole mitään hyvää.. Mä en silti jaksa sellasta että ollaan kavereita vaan silloin kun toiselle sopii.
Perjantaina kaivettiin äidin fimot esille, pitkästä aikaa tuli näprättyä helmiä.. jotka tosin taitavat jäädä äidin käyttöön, massa kun oli hänen. Tässä helmiäni:
Perjantaina oli terapia. Ryhmää ei keskiviikkona ollut ja seuraavan ryhmän jälkeen on neljä ihanaa viikkoa ilman ryhmää :) Yksi kerta pitäisi vielä sietää. Ryhmässä on ehkä mennyt vähän paremmin viime aikoina. En tosin edelleenkään osallistu juuri mihinkään, mutta viimeksiki näytin ohjaajalle että olen kotitehtävän tehnyt. Terppa sanoi että ohjaajat olivat todella hyvillään siitä.
Hyvä niin :)
Siinähän kävi sitten niin, että mä en joutunutkaan viemään koiraani lääkäriin, herra Nalle koko ihmeparantumisen ja yhdessä eläintenhoitajan kanssa sovittiin että perutaan tutkimukset ja katsellaan miten jatkossa, jos oireita ei tule, ei tarvitse viedä näytille. Ja ainakin nyt on kaikki ok, toivottavasti jatkossakin ♥
Mä näin tänään joulupukin :D Käytiin tuolla kartanolla joulutapahtumaa kurkkimassa. Siellä oli myös aaseja heposia.
Ihmiset ottaa hermoille. En tiedä onko vika minussa, vaiko niissä toisissa. Olen yrittänyt tutustua erääseen ihmiseen, joka alkuun antoi ymmärtää että hän on myös "kaveria vailla". Nyt mulla on sellainen tunne, että muhun otetaan yhteyttä kun tarvitaan apua jossain. Perjantaina palo pinna lopullisesti, kun edes viesteihin ei voida vastata. Mitä minä turhaan itseäni kenellekkään tyrkytän, jos ei kelpaa niin ei sitten! Ja onhan se aika ymmärrettävää etten mä kelpaa, ei mussa ole mitään hyvää.. Mä en silti jaksa sellasta että ollaan kavereita vaan silloin kun toiselle sopii.
Perjantaina kaivettiin äidin fimot esille, pitkästä aikaa tuli näprättyä helmiä.. jotka tosin taitavat jäädä äidin käyttöön, massa kun oli hänen. Tässä helmiäni:
Perjantaina oli terapia. Ryhmää ei keskiviikkona ollut ja seuraavan ryhmän jälkeen on neljä ihanaa viikkoa ilman ryhmää :) Yksi kerta pitäisi vielä sietää. Ryhmässä on ehkä mennyt vähän paremmin viime aikoina. En tosin edelleenkään osallistu juuri mihinkään, mutta viimeksiki näytin ohjaajalle että olen kotitehtävän tehnyt. Terppa sanoi että ohjaajat olivat todella hyvillään siitä.
Hyvä niin :)
perjantai 5. joulukuuta 2014
Kun ei voinut tietää
Varasin maanantaiksi eläinlääkäriin ajan. Tosin tänään tilanne on huomattavasti rauhallisempi kuin vielä eilen, Nalle ei ole kertaakaan tänään pyytänyt ulos eikä se mun mielestä enää juo niin paljon. Jos tilanne pysyy näin hyvänä maanantaihin asti, niin sitten mä mietin uudestaan että kannattaako sinne eläinlääkäriin mennä ottamaan kalliita kokeita, ainakin mä soitan sinne ja kysyn sieltä mielipidettä. Sanoivat sieltä että tulee maksamaan noin 160€ Hirvittävä summa, mun mielestä. Onneksi sieltä saa laskulle. Lasku tulee kuulemma sitten joskus kotiin. Yleensä eläinlääkärit ei anna laskulle. Tuollakin on sääntönä se että on tarpeeksi ikää (20v.) ja luottotiedot kunnossa. Onneksi mulla on molemmat.
Jos mä olisin kymmenen vuotta sitten tiennyt, että mä en ole työelämässä tulevaisuudessa, niin mä olisin varmaan jättänyt koiran ottamatta. Tuntuu niin pahalta kun en pysty itse kustantamaan koirani vaatimuksia. Mutta kun ei ole eikä ollut sitä kristallipalloa sillon aikoinaan. Mun suunnitelmiin kuului valmistua pieneläinhoitajaksi ja tehdä töitä sillä alalla, ei se että jään kuntoutustuelle koska mun pää ei kestä työn tekoa.
Tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi yksilöksi.
Eilen piti olla terapia. Olin jo bussissa kun terpalta tuli viesti että se joutuu perumaan ajan. Onneksi en ollut kovin kaukana, jäin vaan bussista pois ja kävelin takaisin tohon ostarille varaamaan sitä eläinlääkäriaikaa.
Tänään on ollut niin turha päivä. Kävin aamulla pesemässä keittiön maton porukoiden pesutuvassa. Tulin sitten kotiin aikomuksena siivota, mutta en mä mitään ole jaksanut. Olen vaan katsonut netistä videoita ja lepäillyt. Yle areenasta löysin mielenkiintoisen sarjan, Kakola. Sitä katsoin tänään ja katson varmasti loputkin jaksot mitä tulee.
Siinä on vaikeuksiin joutuneita nuoria tyttöjä tutustumassa vankilaelämään, tarkoituksena saada tyttöjen elämä muuttumaan että eivät tulevaisuudessa sinne vankilaan joutuisi. Kannattaa katsoa.
Ahdistaa ihan mielettömästi. Ensinnäin toi koira, mä pelkään että menetän sen ja mua ahdistaa se kun en itse pysty sen hoitoa maksamaan. Ja entäs jos sillä on jotain isompaa? Onko mun pakko lopettaa se? Mä en osaa kuvitella elämääni ilman tota koiraa, se on ollu mulla 10 vuotta!
Ja toinen ahdistuksen aihe on se että mun terpasta ei ole kuulunut mitään. Yleensä se on soittanut ja antanut uuden ajan mutta nyt siitä ei ole kuulunut mitään.
Kolmas ahdistuksen aihe on tuleva joulu. Toisaalta tykkään joulusta, mutta toisaalta se ahdistaa mua ihan mielettömästi.
Huoh.. nyt salkkarit ja sitten iltalenkille.
Jos mä olisin kymmenen vuotta sitten tiennyt, että mä en ole työelämässä tulevaisuudessa, niin mä olisin varmaan jättänyt koiran ottamatta. Tuntuu niin pahalta kun en pysty itse kustantamaan koirani vaatimuksia. Mutta kun ei ole eikä ollut sitä kristallipalloa sillon aikoinaan. Mun suunnitelmiin kuului valmistua pieneläinhoitajaksi ja tehdä töitä sillä alalla, ei se että jään kuntoutustuelle koska mun pää ei kestä työn tekoa.
Tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi yksilöksi.
Eilen piti olla terapia. Olin jo bussissa kun terpalta tuli viesti että se joutuu perumaan ajan. Onneksi en ollut kovin kaukana, jäin vaan bussista pois ja kävelin takaisin tohon ostarille varaamaan sitä eläinlääkäriaikaa.
Tänään on ollut niin turha päivä. Kävin aamulla pesemässä keittiön maton porukoiden pesutuvassa. Tulin sitten kotiin aikomuksena siivota, mutta en mä mitään ole jaksanut. Olen vaan katsonut netistä videoita ja lepäillyt. Yle areenasta löysin mielenkiintoisen sarjan, Kakola. Sitä katsoin tänään ja katson varmasti loputkin jaksot mitä tulee.
Siinä on vaikeuksiin joutuneita nuoria tyttöjä tutustumassa vankilaelämään, tarkoituksena saada tyttöjen elämä muuttumaan että eivät tulevaisuudessa sinne vankilaan joutuisi. Kannattaa katsoa.
Ahdistaa ihan mielettömästi. Ensinnäin toi koira, mä pelkään että menetän sen ja mua ahdistaa se kun en itse pysty sen hoitoa maksamaan. Ja entäs jos sillä on jotain isompaa? Onko mun pakko lopettaa se? Mä en osaa kuvitella elämääni ilman tota koiraa, se on ollu mulla 10 vuotta!
Ja toinen ahdistuksen aihe on se että mun terpasta ei ole kuulunut mitään. Yleensä se on soittanut ja antanut uuden ajan mutta nyt siitä ei ole kuulunut mitään.
Kolmas ahdistuksen aihe on tuleva joulu. Toisaalta tykkään joulusta, mutta toisaalta se ahdistaa mua ihan mielettömästi.
Huoh.. nyt salkkarit ja sitten iltalenkille.
torstai 4. joulukuuta 2014
Pelottaa
Pelottaa, koirani Nalle täyttää tänään 11v. ja mä epäilen että sillä on munuaisissa jotain vikaa. Se juo TOSI paljon ja pissii sitäkin enemmän, useampi lammikko on tullu siivottua lattioilta parin päivän sisään. Ja se herättää mua yöllä viemään ulos.
:(
Mitä mä teen? Mistä mä taion rahaa eläinlääkäriin? En osaa edes arvioida miten paljon tulisi maksamaan. Eläinlääkäreistä ei saa edes laskua vaan se pitää maksaa heti.
Pelottaa että tämä on lopun alkua.. :(
Kohta pitää lähteä terapiaan ja mua pelottaa jättää tota koiraa yksin.
Mitä jos jotain tapahtuu?
:(
Mitä mä teen? Mistä mä taion rahaa eläinlääkäriin? En osaa edes arvioida miten paljon tulisi maksamaan. Eläinlääkäreistä ei saa edes laskua vaan se pitää maksaa heti.
Pelottaa että tämä on lopun alkua.. :(
Kohta pitää lähteä terapiaan ja mua pelottaa jättää tota koiraa yksin.
Mitä jos jotain tapahtuu?
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
En jaksa.
Kävin perjantaina pitkästä aikaa baarissa. Melkein selvinpäin. Veli ja sen tyttis oli mukana, oikeastaan se oli niiden idea että mennään. Laulettiin pari biisiä ja sit kotiin nukkumaan.
Nyt ahdistaa. Käytiin vaarilla kahvilla ja musta tuntu koko ajan että tukehdun.
Sairaalalasku kolahti torstaina, melkein 500€. Sen lisäksi 50€:n hammaslääkärilasku. Saa nähdä maksaako sossu niitä.
Mä en jaksa tätä rahattomuutta. Se on aina "ylimääräinen" ahdistuksen aihe. Koiralta loppuu nappulat ennen kuin joulukuun eläkettä, en tiedä mitä teen. En mitenkään haluaisi turvautua Vivukseen, niitä lainoja on tosi ärsyttävä maksaa takaisin.
On niin tuskainen olo että tekisi mieli tehdä terän kanssa lähempää tuttavuutta.
En jaksa.
x(
Nyt ahdistaa. Käytiin vaarilla kahvilla ja musta tuntu koko ajan että tukehdun.
Sairaalalasku kolahti torstaina, melkein 500€. Sen lisäksi 50€:n hammaslääkärilasku. Saa nähdä maksaako sossu niitä.
Mä en jaksa tätä rahattomuutta. Se on aina "ylimääräinen" ahdistuksen aihe. Koiralta loppuu nappulat ennen kuin joulukuun eläkettä, en tiedä mitä teen. En mitenkään haluaisi turvautua Vivukseen, niitä lainoja on tosi ärsyttävä maksaa takaisin.
On niin tuskainen olo että tekisi mieli tehdä terän kanssa lähempää tuttavuutta.
En jaksa.
x(
sunnuntai 16. marraskuuta 2014
Itsemurhan tehneiden muistopäivä
Tänään muistellaan heitä, jotka ovat oman käden kautta poistuneet tästä maailmasta. Toivon että jokainen itsemurhaan päätynyt on päässyt paikkaan parempaan, jossa ei ole kipua eikä ahdistusta. En usko mihinkään "taivas-helvetti" juttuun, mutta haluan uskoa siihen, että on olemassa parempi todellisuus kuin tämä missä me nyt olemme. Siksihän minäkin kuolla haluan, koska en usko että voin koskaan olla tässä elämässä onnellinen tai edes tyytyväinen. En jaksa uskoa, että mun elämästä voisi tulla elämisen arvoista. En toivo kenellekkään sellaista elämää, että haluaa sen omin käsin keskeyttää. Silti meitä on niin paljon. Aivan liikaa, ihmisraunioita. Otuksia, jotka ovat menettäneet otteensa jo aikoja sitten. Mä tiedän, että mä tulen kuolemaan oman käden kautta, enemmin tai myöhemmin. Vielä en ole siinä onnistunut, mutta jokin päivä se tulee tapahtumaan.
Mä tiedän sen.
Mutta nyt toistaiseksi olen hengissä ja yritän räpiköidä läpi tulen ja jään. Käyn terapiassa vaikka tuntuu siltä etten jaksaisi tai haluaisi. Nielen sen, että mut aina hylätään, puren hammasta ja oksennan ahdistustani, mutta olen .En voi sanoa että elän, koska mä en tätä sanoisi elämäksi. Mulla ei ole mitään. Jos mulla ei olisi äitiä, en näkisi koskaan ihmisiä. Jos mulla ei olisi terapeuttia, en saisi hoitoa. En näkisi ketään, eikä kukaan tietäisi mun olemassa olostani. Haihtuisin savuna ilmaan. Kukaan ei huomaisi.
Ahdistaa niin että oksettaa. Rintakehää puristaa ja silmissä pimenee.
Tunnen olevani niin yksin.
Eilinen terapia meni täysin v*tuiks. En edes tiedä miksi, mutta mua ärsytti kaikki mitä terppa mulle sanoi. Ihan kaikki. Ja tietysti mua jälkeenpäin otti päähän että olin niin ilkeä. En edes ihan tarkkaan muista kaikkea, mutta sen muistan että olisin voinut käyttäytyä toisin. Terppahan yrittää vaan auttaa mua ja mä teen siitä vaikeaa olemalla omaitseni. Ja terapiaakin on jäljellä niin lyhyen aikaa enää. Puoli vuotta. Sitten se on ohi. Sitten ei ole enää mitään. Ajatuskin polille palaamisesta kuvottaa.
Mutta vielä ei olla siellä.
En ole vieläkään saanut soitettua psykiatrille jotta uusisi reseptit. Labraankin pitäisi pyytää uusi lähete. Mitään en saa aikaiseksi.
Laitoin Tori.fi:n kolme avainnauhaa myyntiin. Mä en kestä tätä rahattomuutta! Kumpa voisin mennä töihin. Ahdistaa niin että järki on lähteä. En tiedä enää mitä teen.
*syvä, ahdistunut huokaus*
Torstaina oli hammaslääkäri. Hammaskiven poistoa. Se oli KAMALAA. Ja kesti ikuisuuden. Ja varmaan tulee satasen lasku sieltäkin. Mutta enää ei tarvitse hammaslääkärissä juosta. Vuosi siihen menikin että saatiin mun hampaat kuntoon.
Nyt jos menis kokeilemaan telkkarin tuijotusta.. Ihan tyhmää kun Bb:kin loppui. Voitto tosin meni onneksi sinne minne pitikin.
Nyt huspois.
Mä tiedän sen.
Mutta nyt toistaiseksi olen hengissä ja yritän räpiköidä läpi tulen ja jään. Käyn terapiassa vaikka tuntuu siltä etten jaksaisi tai haluaisi. Nielen sen, että mut aina hylätään, puren hammasta ja oksennan ahdistustani, mutta olen .En voi sanoa että elän, koska mä en tätä sanoisi elämäksi. Mulla ei ole mitään. Jos mulla ei olisi äitiä, en näkisi koskaan ihmisiä. Jos mulla ei olisi terapeuttia, en saisi hoitoa. En näkisi ketään, eikä kukaan tietäisi mun olemassa olostani. Haihtuisin savuna ilmaan. Kukaan ei huomaisi.
Ahdistaa niin että oksettaa. Rintakehää puristaa ja silmissä pimenee.
Tunnen olevani niin yksin.
Eilinen terapia meni täysin v*tuiks. En edes tiedä miksi, mutta mua ärsytti kaikki mitä terppa mulle sanoi. Ihan kaikki. Ja tietysti mua jälkeenpäin otti päähän että olin niin ilkeä. En edes ihan tarkkaan muista kaikkea, mutta sen muistan että olisin voinut käyttäytyä toisin. Terppahan yrittää vaan auttaa mua ja mä teen siitä vaikeaa olemalla omaitseni. Ja terapiaakin on jäljellä niin lyhyen aikaa enää. Puoli vuotta. Sitten se on ohi. Sitten ei ole enää mitään. Ajatuskin polille palaamisesta kuvottaa.
Mutta vielä ei olla siellä.
En ole vieläkään saanut soitettua psykiatrille jotta uusisi reseptit. Labraankin pitäisi pyytää uusi lähete. Mitään en saa aikaiseksi.
Laitoin Tori.fi:n kolme avainnauhaa myyntiin. Mä en kestä tätä rahattomuutta! Kumpa voisin mennä töihin. Ahdistaa niin että järki on lähteä. En tiedä enää mitä teen.
*syvä, ahdistunut huokaus*
Torstaina oli hammaslääkäri. Hammaskiven poistoa. Se oli KAMALAA. Ja kesti ikuisuuden. Ja varmaan tulee satasen lasku sieltäkin. Mutta enää ei tarvitse hammaslääkärissä juosta. Vuosi siihen menikin että saatiin mun hampaat kuntoon.
Nyt jos menis kokeilemaan telkkarin tuijotusta.. Ihan tyhmää kun Bb:kin loppui. Voitto tosin meni onneksi sinne minne pitikin.
Nyt huspois.
torstai 13. marraskuuta 2014
Narinaa
Olen huomannut että blogini on saanut uusia lukijoita, kiitos teille kaikille jotka jaksatte valitustani lukea ♥
Eilen ei ollut ryhmää. Heräsin aamulla viestiin jossa kerrottiin että ryhmää ei voida pitää koska toinen ohjaajista on sairastunut ja sijaista ei saatu. Olin varsin tyytyväinen ettei tarvinnut lähteä.
... ajattelin nimittäin, että TÄNÄÄN mä siivoan täällä! Mikä vitsi! Sain mä sentään tiskattua, mutta siihen mun siivoukset jäi. Otin parin tunnin päikkärit ja sitten menin porukoille syömään.
Että se siivouksesta sitten.
Nyt mulla olisi pari tuntia aikaa siivoilla ennen kuin lähden hammaskiven poistoon. Ahdistaa jo valmiiksi siitä tuleva lasku. Oletan että tämä on aika kivuton toimenpide joten pakotan itseni pysymään rauhallisena, pitää kyllä varmaan ottaa Serenase ennen kuin lähen.
On jotenkin epämukava olo.
Rahattomuus ahdistaa ja inhottaa. Kuukaudesta toiseen sama laulu. Seuraavan kerran tulee rahaa vasta reilun viikon päästä ja koiralla alkaa olemaan ruoka lopussa. Puhumattakaan ihmiselle kelpaavasta ravinnosta.
Ai niin, sain kirjastosta vastauksen. Ikävä kyllä siellä ei voida järjestää koru/korttimyyntiä. Hiisi, missä mä noita tekeleitäni alkaisin myymään?! Turhauttaa tehdä yhtään mitään uutta, kun entisiäkin on kaikki paikat pullollaan. Ja sitten jos mä en tee mitään, ahdistun ja masennun entisestään.
Huoh. Mut jospa sitä nyt ottaisi ja tekisi yhden asian kerrallaan; siivoan tämän pöydän.
Eilen ei ollut ryhmää. Heräsin aamulla viestiin jossa kerrottiin että ryhmää ei voida pitää koska toinen ohjaajista on sairastunut ja sijaista ei saatu. Olin varsin tyytyväinen ettei tarvinnut lähteä.
... ajattelin nimittäin, että TÄNÄÄN mä siivoan täällä! Mikä vitsi! Sain mä sentään tiskattua, mutta siihen mun siivoukset jäi. Otin parin tunnin päikkärit ja sitten menin porukoille syömään.
Että se siivouksesta sitten.
Nyt mulla olisi pari tuntia aikaa siivoilla ennen kuin lähden hammaskiven poistoon. Ahdistaa jo valmiiksi siitä tuleva lasku. Oletan että tämä on aika kivuton toimenpide joten pakotan itseni pysymään rauhallisena, pitää kyllä varmaan ottaa Serenase ennen kuin lähen.
On jotenkin epämukava olo.
Rahattomuus ahdistaa ja inhottaa. Kuukaudesta toiseen sama laulu. Seuraavan kerran tulee rahaa vasta reilun viikon päästä ja koiralla alkaa olemaan ruoka lopussa. Puhumattakaan ihmiselle kelpaavasta ravinnosta.
Ai niin, sain kirjastosta vastauksen. Ikävä kyllä siellä ei voida järjestää koru/korttimyyntiä. Hiisi, missä mä noita tekeleitäni alkaisin myymään?! Turhauttaa tehdä yhtään mitään uutta, kun entisiäkin on kaikki paikat pullollaan. Ja sitten jos mä en tee mitään, ahdistun ja masennun entisestään.
Huoh. Mut jospa sitä nyt ottaisi ja tekisi yhden asian kerrallaan; siivoan tämän pöydän.
sunnuntai 9. marraskuuta 2014
Sisko tahtoo humalaan!!
Selittämätön halu humaltua!
Erehdyin eilen terapiassa mainitsemaan halustani vetää lärvit. Oikeastaan virhe oli siinä, kun kerroin kenen kanssa haluaisin sen tehdä. Mun ei kuulema pitäisi houkutella tätä toista osapuolta käyttämään alkoholia. Enhän mä houkutellutkaan, (perjantaina siis) vaan koko juttu jäi ajatustasolle. Ei mulla ole edes rahaa juoda. Ja ihan hyvä niin.
Vähän tuntuu olevan vauhdikas olo. Ehkä kenties viheitä sekamuotoisesta jaksosta? Kumpa se olisi vauhtipainotteinen, niin saisin jotain aikaiseksikin.
Tänään oli isänpäivä. Kävin porukoilla ja sitten mentiin kahville mummille.
Eilen terapiassa mietittiin miten saisin myytyä koruja/kortteja. Terppa lupasi selvittää voiko siellä sairaalalla jossain myydä ja minä otan selvää onko myynti ja näyttely mahdollista tossa meidän pienessä kirjastossa. Lähetinkin sinne jo eilen sähköpostia. Äsken tein pitkästä aikaa avainnauhan, tässä pieni maistiainen siitä mitä on myynnissä:
Erehdyin eilen terapiassa mainitsemaan halustani vetää lärvit. Oikeastaan virhe oli siinä, kun kerroin kenen kanssa haluaisin sen tehdä. Mun ei kuulema pitäisi houkutella tätä toista osapuolta käyttämään alkoholia. Enhän mä houkutellutkaan, (perjantaina siis) vaan koko juttu jäi ajatustasolle. Ei mulla ole edes rahaa juoda. Ja ihan hyvä niin.
Vähän tuntuu olevan vauhdikas olo. Ehkä kenties viheitä sekamuotoisesta jaksosta? Kumpa se olisi vauhtipainotteinen, niin saisin jotain aikaiseksikin.
Tänään oli isänpäivä. Kävin porukoilla ja sitten mentiin kahville mummille.
Eilen terapiassa mietittiin miten saisin myytyä koruja/kortteja. Terppa lupasi selvittää voiko siellä sairaalalla jossain myydä ja minä otan selvää onko myynti ja näyttely mahdollista tossa meidän pienessä kirjastossa. Lähetinkin sinne jo eilen sähköpostia. Äsken tein pitkästä aikaa avainnauhan, tässä pieni maistiainen siitä mitä on myynnissä:
(lisää löytyy facebookista hakusanalla Tassun tekeleet)
Kissat saivat uuden hiekkalaatikon ja minun onnekseni osaavat sitä myös käyttää. Mä en tajua miten mä pystyin olemaan viisi pitkää viikkoa erossa karvaisista ystävistäni. Ne on mulle koko maailma, kaikki kaikessa, olen valmis suunnilleen tappamaan niiden puolesta. Myös äidin kissa Nelli on mun vauva, olenhan sentään neidon kummitäti.
(Nelli)
Olen nyt saanut yllättävän hyvin nukuttua kotona. Siihen tosin vaikuttanee se, että mä sain 30kpl Tenoxia reseptille ja sen avulla mä osastollakin nukuin. Tosin otin ja otan edelleen kaveriksi Ketipinoria ja Serenasea. Lääkäri osastolla meinas, että mun pitäisi päästä irti Serenasesta, mutta mä ehdottomasti haluan pitää sen tarvittavissa, koska se sentään vähän helpottaa mun oloa.
Kyllä mä heräilen öisin ja vaeltelen täällä sisällä, toistaiseksi en ainakaan ole vaeltanut ulkona öisin, niin kuin ennen osastojaksoa. Ehkä siitä hoidosta oli jotain hyötyäkin. Viimeyönä mä kävelin päin parvekkeen ovea, mutta se nyt on pientä verrattuna siihen että kävelen Kehällä enkä tiedä miten olen sinne päätynyt. Toivottavasti tää Leponex oli nyt ratkaisu kaikkeen..
Mulla on kauhunpaikka edessä. Pitäisi soittaa uudelle psykiatrille ja pyytää sitä uusimaan ensinnäkin Ketipinorin resepti ja toisekseen labrapyynnöt on vain kahdelle viikolle ja nekin pyynnöt pitäisi uusia. Mä niin toivon että joku soittais mun puolesta, mua pelottaa niin että oksettaa! Mä en halua soittaa vieraalle ihmiselle ja puhua sille jotain mun asioistani. Ehkä käyn keskiviikkona (kun kerran ryhmä on samassa talossa) pyytämässä että se lääkäri soittaa mulle.
Mitäs sitten?!?
torstai 6. marraskuuta 2014
Vinku vinku
Eilinen ryhmä meni oikeastaan ihan hyvin. Tai no, paremmin kuin pitkään pitkään aikaan. Sain jopa osallistuttua jonkin verran, tosin sitä auttoi se, että toinen ohjaajista istui mun vieressä ja aina välillä "herätteli" mua. Ryhmä alkoi niin, että jokainen valitsi pöydältä kuvakortin ja sitten kuvaili sitä muille. Ja uskomatonta mutta totta, mä todellakin osallistuin siihen.
Mä valitsin sellaisen kortin, jossa oli synkkä tausta, ja kengät heitetty voimalinjalle.
Kuvailin sitä niin, että kengät on hylätty ja jätetty yksin, kuten minutkin.
Mä ahdistun solmuun rahatilanteen vuoksi. Jouduin itse maksamaan sairaalalaskuni (vielä tulee toinen) joten siinä meni mun parin viikon ruokarahat. Aina sama laulu :( Mä en jaksa enää. Kiroan itseni alimlaan helvettiin kun en kykene töihin. En saisi valittaa rahattomuudesta, töihin mun pitäisi mennä.
Tosin mä tiedän ettei siitä tulisi mitään. Kestäisin pari viikkoa ja sitten mä romahtaisin.
Mutta mä tunnen itseni todella huonoksi ja epäonnistuneeksi yksilöksi, mun en käy töissä. Ja mä tiedän että moni muukin ajattelee musta niin. Olen täysin läpimätä tapaus.
Mutta olisi edes kerran niin, että voisin mennä kauppaan ja ostaa mitä haluan. Sitä päivää saan varmaan odottaa.
En edes ole uskaltanut katsoa vaatehuoneessa olevaan koiranruokasäkkiin. Sen on pakko riittää tälle kuulle, pakko! >.<
Musta tuntuu että mun sisällä on joku toinen. Joku olento, joka laittaa ajatuksia mun päähän. Epätodellinen olo, ahdistaa. Pitäisi tehdä jotain, mutta en jaksa mitään. Haluaisin vaan hautatua peittojen alle ja nukkua .. ja nukkua .. ja nukkua.
Mä valitsin sellaisen kortin, jossa oli synkkä tausta, ja kengät heitetty voimalinjalle.
Kuvailin sitä niin, että kengät on hylätty ja jätetty yksin, kuten minutkin.
Mä ahdistun solmuun rahatilanteen vuoksi. Jouduin itse maksamaan sairaalalaskuni (vielä tulee toinen) joten siinä meni mun parin viikon ruokarahat. Aina sama laulu :( Mä en jaksa enää. Kiroan itseni alimlaan helvettiin kun en kykene töihin. En saisi valittaa rahattomuudesta, töihin mun pitäisi mennä.
Tosin mä tiedän ettei siitä tulisi mitään. Kestäisin pari viikkoa ja sitten mä romahtaisin.
Mutta mä tunnen itseni todella huonoksi ja epäonnistuneeksi yksilöksi, mun en käy töissä. Ja mä tiedän että moni muukin ajattelee musta niin. Olen täysin läpimätä tapaus.
Mutta olisi edes kerran niin, että voisin mennä kauppaan ja ostaa mitä haluan. Sitä päivää saan varmaan odottaa.
En edes ole uskaltanut katsoa vaatehuoneessa olevaan koiranruokasäkkiin. Sen on pakko riittää tälle kuulle, pakko! >.<
Musta tuntuu että mun sisällä on joku toinen. Joku olento, joka laittaa ajatuksia mun päähän. Epätodellinen olo, ahdistaa. Pitäisi tehdä jotain, mutta en jaksa mitään. Haluaisin vaan hautatua peittojen alle ja nukkua .. ja nukkua .. ja nukkua.
tiistai 4. marraskuuta 2014
Ravaamista, jonottamista ja odottamista
Mä oon ihan loppu. Miten sitä voi väsyä niin pienestä niin paljon?
Tänään oli aamulla labrat. Jonotin sinne ikuisuuden. Kun tuli vuoroni, teki mieli ponkasta ilmaan ja juosta sata lasissa karkuun.. menin kuitenkin kiltisti piikitettäväksi, eikä se sattunut kuin vähän.
Kävin kaupassa, koko kylä tuntui olevan siellä.
Tulin kotiin odottamaan postia, jotta saisin maksusittarin jotta saisin apteekista lääkkeet.
Posti tuli, maksusittari ei.
Soitin sossuun, jonotin ja odotin, vain kuullakseni että puhelinaika on jo mennyt. No, sain kuitenkin jonkun kanssa sovittua että haen itse sen maksusittarin koska muuten mulla ei olisi lääkkeitä illaksi. Menin sossuun vaksin luukulle, mutta yllättäen siinä oli asiakas jolla ei ollut mikään kiire ja sen jälkeen oli kaksi ihmistä ennen minua. Odotin ja odotin... ja lopulta sain maksusittarini. Sitten apteekkiin.. vain yksi asiakas ennen minua! Jee sitä riemua! :D Vaan kuinka ollakkaan, farmaseutti oli maailmankaikkeuden hitain. Ja se kirjotti noi ohjetarrat kertaalleen väärin. Olin valehtelematta yli puoli tuntia siinä kassalla kun farmaseutti viritteli mun lääkkeitä.
HUH!
Saatuani lääkkeet, menin porukoille siinä toivossa, että Mustista&Mirristä tulee tekstari että hiekkiksen voi hakea. No ei tullut. Ehkä huomenna sitten...
Nyt väsyttää ja ahdistaa, laitoin äsken lääkkeet dosettiin ja sain tehdä tööitä itseni kanssa etten kiskonut jokaista nappia nassuun kerralla. Tyydyin vain yhteen Serenaseen ja nyt odottelen että se alkaa vaikuttamaan.
Huomenna on ryhmä ja mun sisuskalut on solmussa sen takia. Mua ahdistaa jo pelkästään se, että tiedän että musta on valitettu ja tiedän että mua tarkkaillaan. Ja ahdistaa tietysti ihan pelkästään se tilanne, kuten aina.
Nyt, Emmerdale ->
Tänään oli aamulla labrat. Jonotin sinne ikuisuuden. Kun tuli vuoroni, teki mieli ponkasta ilmaan ja juosta sata lasissa karkuun.. menin kuitenkin kiltisti piikitettäväksi, eikä se sattunut kuin vähän.
Kävin kaupassa, koko kylä tuntui olevan siellä.
Tulin kotiin odottamaan postia, jotta saisin maksusittarin jotta saisin apteekista lääkkeet.
Posti tuli, maksusittari ei.
Soitin sossuun, jonotin ja odotin, vain kuullakseni että puhelinaika on jo mennyt. No, sain kuitenkin jonkun kanssa sovittua että haen itse sen maksusittarin koska muuten mulla ei olisi lääkkeitä illaksi. Menin sossuun vaksin luukulle, mutta yllättäen siinä oli asiakas jolla ei ollut mikään kiire ja sen jälkeen oli kaksi ihmistä ennen minua. Odotin ja odotin... ja lopulta sain maksusittarini. Sitten apteekkiin.. vain yksi asiakas ennen minua! Jee sitä riemua! :D Vaan kuinka ollakkaan, farmaseutti oli maailmankaikkeuden hitain. Ja se kirjotti noi ohjetarrat kertaalleen väärin. Olin valehtelematta yli puoli tuntia siinä kassalla kun farmaseutti viritteli mun lääkkeitä.
HUH!
Saatuani lääkkeet, menin porukoille siinä toivossa, että Mustista&Mirristä tulee tekstari että hiekkiksen voi hakea. No ei tullut. Ehkä huomenna sitten...
Nyt väsyttää ja ahdistaa, laitoin äsken lääkkeet dosettiin ja sain tehdä tööitä itseni kanssa etten kiskonut jokaista nappia nassuun kerralla. Tyydyin vain yhteen Serenaseen ja nyt odottelen että se alkaa vaikuttamaan.
Huomenna on ryhmä ja mun sisuskalut on solmussa sen takia. Mua ahdistaa jo pelkästään se, että tiedän että musta on valitettu ja tiedän että mua tarkkaillaan. Ja ahdistaa tietysti ihan pelkästään se tilanne, kuten aina.
Nyt, Emmerdale ->
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
Kotona olemisen vaikeus ja ihanuus
Ihmeen helppoa on olla kotona. Ehkä useiden lomien ansiota. Välillä tulee vielä sellasia "ahaa"-elämyksiä, mm. kahvin keiton suhteen. Osastolla saa keittää omia kahveja klo 9.00-18.00, on ihan huippua kun saan keittää kahvia vaikka kymmeneltä illalla jos siltä tuntuu x)
Kivaa on myös se, että saan ihan itse päättää mitä mun telkkarista katsotaan. Ei tarvi tapella ohjelmista.
Kummallista että osastolla mä heräsin joka ikinen aamu ennen kuutta. Kävin savuilla ja menin takaisin nukkumaan, mutta nyt kotona mä herään vasta yhdeksän jälkeen.
Olin porukoilla sekä eilen että tänään, huomenna on äidin synttärit, saatan mennä siis huomennakin ainakin kahville.
Ahdistaa rahattomuus. Tiistaina onneksi tulee rahaa, mutta iso osa menee velkojen maksuun. Ostin kissoille uuden hiekkalaatikon, oli Mustissa&Mirrissä tarjouksessa sellanen luukullinen hiekkalaatikko. Jos vaikka hiekat pysyisi vähän paremmin siellä laatikon sisäpuolella. On tosin eri asia sitten osaako mun kollit sellasta käyttää. No, se selviää...
Äänet ovat tänään olleet äärimmäisen rasittavia, koko ajan pitää ohjeistaa mun tekemisiä. Äänet haukkuvat ja uhkailevat. Vettä en uskalla vieläkään juoda ja se on vähän huono juttu nyt kun ei ole rahaa ostaa edes mehua.
Väsyttää, tekisi mieli jo nukkumaan. Mutta kohta alkaa Bb talk show...
Kivaa on myös se, että saan ihan itse päättää mitä mun telkkarista katsotaan. Ei tarvi tapella ohjelmista.
Kummallista että osastolla mä heräsin joka ikinen aamu ennen kuutta. Kävin savuilla ja menin takaisin nukkumaan, mutta nyt kotona mä herään vasta yhdeksän jälkeen.
Olin porukoilla sekä eilen että tänään, huomenna on äidin synttärit, saatan mennä siis huomennakin ainakin kahville.
Ahdistaa rahattomuus. Tiistaina onneksi tulee rahaa, mutta iso osa menee velkojen maksuun. Ostin kissoille uuden hiekkalaatikon, oli Mustissa&Mirrissä tarjouksessa sellanen luukullinen hiekkalaatikko. Jos vaikka hiekat pysyisi vähän paremmin siellä laatikon sisäpuolella. On tosin eri asia sitten osaako mun kollit sellasta käyttää. No, se selviää...
Äänet ovat tänään olleet äärimmäisen rasittavia, koko ajan pitää ohjeistaa mun tekemisiä. Äänet haukkuvat ja uhkailevat. Vettä en uskalla vieläkään juoda ja se on vähän huono juttu nyt kun ei ole rahaa ostaa edes mehua.
Väsyttää, tekisi mieli jo nukkumaan. Mutta kohta alkaa Bb talk show...
perjantai 31. lokakuuta 2014
Se on Ohi!
Uskomatonta mutta totta, mä olen kotona! 5 viikkoa kestävä sairaalahoito on tällä erää ohitse! JEE! *tuuletusta*
Aamulla heräsin jo ennen kuutta, siinä sitten ihmettelin ja pyrittelin sormiani yhdeksään asti jolloin tapasin lääkärin. Sain kasan reseptejä ja lääkkeitä matkaan, mulla on vasta tiistaina mahdollisuus lääkkeet ostaa.
Tiistaina pitää muistaa käydä labrassa. Onneksi ei tarvita paastoa ennen verikokeiden ottoa.
Tuntuu oudolta etten mä enää mene takaisin osastolle. Kotiutumisen jälkeen on aina sellainen tyhjä olo..
Mut joo, tässä nyt vain ajattelin ilmottaa että kotona ollaan, taidan ryhtyä kahvin keittoon.
Aamulla heräsin jo ennen kuutta, siinä sitten ihmettelin ja pyrittelin sormiani yhdeksään asti jolloin tapasin lääkärin. Sain kasan reseptejä ja lääkkeitä matkaan, mulla on vasta tiistaina mahdollisuus lääkkeet ostaa.
Tiistaina pitää muistaa käydä labrassa. Onneksi ei tarvita paastoa ennen verikokeiden ottoa.
Tuntuu oudolta etten mä enää mene takaisin osastolle. Kotiutumisen jälkeen on aina sellainen tyhjä olo..
Mut joo, tässä nyt vain ajattelin ilmottaa että kotona ollaan, taidan ryhtyä kahvin keittoon.
torstai 30. lokakuuta 2014
Odottavan aika on pitkä
Huomenna vihdoin uloskirjoitus! Jee!! Heti aamusta yhdeksältä on lääkärin tapaaminen ja uk. Parasta pitkään aikaan!!
Olin koko viikonlopun lomilla, olin porukoilla yötä. Meni ihan ok, en päässyt vahingoittamaan itseäni, koska äiti oli mun kanssa koko ajan. Sunnuntaina käytiin katsomassa mun pikkuveljen tuoreita kissanpentuja ♥ Voi vehnä miten suloisia olivat! Ne on sellasia puolivillejä, metsässä kun ovat syntyneet ja kasvaneet. Mutta kyllä niistä vielä lemmikit tulee.
Sitten olin osastolla sunnuntaista tiistaihin ja lähin taas yölomalle. Kävin madottamassa veljen kissat joka oli odotettua helpompi toimenpide. Molemmat kollit saatiin helposti kiinni ja tahnat suuhun.
Menin yöksi kotiin ja E kävi vuhvinsa kanssa iltakahvilla ♥ Tulkaa toistekin ;)
Eilen tulin ryhmän kautta osastolle. Mun terapeutti oli ryhmässä mukana, mun tukena ja toisaalta tsekkaamassa millasta meidän ryhmissä on. Musta oli kuulemma valitettu, että kun mä käännän selkäni muille, muut ahdistuvat siitä... ja siitä että itken. Nyt mun on entistä vaikeampi osallistua ryhmään.
Alan laskemaan tunteja kotiin pääsyyn.
Olin koko viikonlopun lomilla, olin porukoilla yötä. Meni ihan ok, en päässyt vahingoittamaan itseäni, koska äiti oli mun kanssa koko ajan. Sunnuntaina käytiin katsomassa mun pikkuveljen tuoreita kissanpentuja ♥ Voi vehnä miten suloisia olivat! Ne on sellasia puolivillejä, metsässä kun ovat syntyneet ja kasvaneet. Mutta kyllä niistä vielä lemmikit tulee.
Sitten olin osastolla sunnuntaista tiistaihin ja lähin taas yölomalle. Kävin madottamassa veljen kissat joka oli odotettua helpompi toimenpide. Molemmat kollit saatiin helposti kiinni ja tahnat suuhun.
Menin yöksi kotiin ja E kävi vuhvinsa kanssa iltakahvilla ♥ Tulkaa toistekin ;)
Eilen tulin ryhmän kautta osastolle. Mun terapeutti oli ryhmässä mukana, mun tukena ja toisaalta tsekkaamassa millasta meidän ryhmissä on. Musta oli kuulemma valitettu, että kun mä käännän selkäni muille, muut ahdistuvat siitä... ja siitä että itken. Nyt mun on entistä vaikeampi osallistua ryhmään.
Alan laskemaan tunteja kotiin pääsyyn.
keskiviikko 22. lokakuuta 2014
Njääh
Voi oksetus mikä ahdistus!
Osastolla ollaan enkä muuta voi.
Eilinen ei sitten kuitenkaan mennyt ihan putkeen, olen nimittäin viiltänyt molemmat nilkkani. En muista tapahtumaa ollenkaan. Hirveen hyvä juttu joo.
Kissat nukkuivat mun vieressä koko yön, aina kun heräsin, kissat olivat siinä. Miten ikävä mulla onkaan ollut! ♥ Kaipasin kyllä koiruuttakin, koti ei tunnu kodilta jos koko lauma ei ole kasassa.
Tänään sitten heräilin yhdeksältä, join aamukahvit ja menin takaisin nukkumaan.
Kävin kiltisti ryhmässä, tosin mä en pystynyt olemaan loppuun asti, mutta kävin siellä joka tapauksessa. Ja tulin suoraan osastolle, kuten oltiin sovittu.
Näytin hoitajalle noi viillot (pintanaarmuja). Kyseli sitten että mikä niin paljon ahdisti, mutta enhän mä osannut vastata mitään, kun en muista tapahtunutta.
Pyysin jos saisin mennä koko viikonlopuksi kotiin, perjantaista sunnuntaihin. Hoitaja otti pyyntöni ylös ja sanoi että se ei ole lainkaan mahdoton ajatus että saisin luvan.
Mutta nyt pitäisi jotenkin sinnitellä täällä. Ahdistaa niin että oksettaa, on tosi hankala olo. Äänetkin ovat hereillä, vaikka kuinka yritän olla kuuntelematta.. huoh.
Osastolla ollaan enkä muuta voi.
Eilinen ei sitten kuitenkaan mennyt ihan putkeen, olen nimittäin viiltänyt molemmat nilkkani. En muista tapahtumaa ollenkaan. Hirveen hyvä juttu joo.
Kissat nukkuivat mun vieressä koko yön, aina kun heräsin, kissat olivat siinä. Miten ikävä mulla onkaan ollut! ♥ Kaipasin kyllä koiruuttakin, koti ei tunnu kodilta jos koko lauma ei ole kasassa.
Tänään sitten heräilin yhdeksältä, join aamukahvit ja menin takaisin nukkumaan.
Kävin kiltisti ryhmässä, tosin mä en pystynyt olemaan loppuun asti, mutta kävin siellä joka tapauksessa. Ja tulin suoraan osastolle, kuten oltiin sovittu.
Näytin hoitajalle noi viillot (pintanaarmuja). Kyseli sitten että mikä niin paljon ahdisti, mutta enhän mä osannut vastata mitään, kun en muista tapahtunutta.
Pyysin jos saisin mennä koko viikonlopuksi kotiin, perjantaista sunnuntaihin. Hoitaja otti pyyntöni ylös ja sanoi että se ei ole lainkaan mahdoton ajatus että saisin luvan.
Mutta nyt pitäisi jotenkin sinnitellä täällä. Ahdistaa niin että oksettaa, on tosi hankala olo. Äänetkin ovat hereillä, vaikka kuinka yritän olla kuuntelematta.. huoh.
tiistai 21. lokakuuta 2014
Yölomalla
Ettepäs ikuna arvaa missä meitsi on! KOTONA! Tosin vain yölomalla, ja vähän tuntuu siltä että tuliko tämä liian aikaisin vai liian myöhään. Tuntuu todella hankalalta olla täällä vaikka onkin ihanaa olla eläinten kanssa. Nalle tosin on porukoilla, ajateltiin että se menee ihan sekaisin jos otan sen nyt yöksi kotiin ja vien huomenna taas hoitoon.
Mutta kissat on täällä ja molemmilla tuntuu olevan paljon asiaa ♥
Aamulla mulla oli hoitosuunnitelma. Yritin päästä kokonaan kotiin ja Taas kerran mua uhattiin tarkkailulla. Lähin ovet paukkuen huoneesta ja painelin samantien ulos kiehumaan ja porisemaan. Mutta jos nyt oikein muistan, niin hoito jatkuisin ainakin viikon vielä..
Tänään oli myös terapia, terppa oli sitä mieltä että uskoo että mä pärjäisin jo kotona ja jotenkin sitten mä ajattelin että oisko yöloman paikka. Mulle saneltiin ehdoiksi se että menen huomenna ryhmän kautta takaisin osastolle.
Ahdistaa niin että on vaikea hengittää.
Mutta kissat on täällä ja molemmilla tuntuu olevan paljon asiaa ♥
Aamulla mulla oli hoitosuunnitelma. Yritin päästä kokonaan kotiin ja Taas kerran mua uhattiin tarkkailulla. Lähin ovet paukkuen huoneesta ja painelin samantien ulos kiehumaan ja porisemaan. Mutta jos nyt oikein muistan, niin hoito jatkuisin ainakin viikon vielä..
Tänään oli myös terapia, terppa oli sitä mieltä että uskoo että mä pärjäisin jo kotona ja jotenkin sitten mä ajattelin että oisko yöloman paikka. Mulle saneltiin ehdoiksi se että menen huomenna ryhmän kautta takaisin osastolle.
Ahdistaa niin että on vaikea hengittää.
sunnuntai 19. lokakuuta 2014
Paluu osastolle
Eilinen päiväloma meni sen verran hyvin, että sain mennä tänäänkin. Tosin koko ajan oli itsetuhoilut mielessä ja ihan kaikkea en muista koska muisti pätkii, mutta muuten meni ihan hyvin. Tänään tosin yritin josko olisin "tullut bussilla takaisin", eli toisin sanoen jäänyt kotiin. Mutta koska oli sovittu että iskä kuskaa, niin tulin autokyydillä takaisin.
Oli niin ihanaa nähdä eläimiä ♥ Ja niin kamalaa jättää ne taas.. :(
Tiistaina on hoitosuunnitelma. Leponex annostus tällä hetkellä 275mg, vielä on matkaa sinne neljään sataan.
Ahdistaa ja on epätodellinen olo. Joku kuiskailee mun nimeä korvaan.
Terppa on iltavuorossa. Mun sisällä roihahti raivo kun näin sen hoitavan toisen potilaan asioita. Miks mun pitää olla tälläinen?!?
Oli niin ihanaa nähdä eläimiä ♥ Ja niin kamalaa jättää ne taas.. :(
Tiistaina on hoitosuunnitelma. Leponex annostus tällä hetkellä 275mg, vielä on matkaa sinne neljään sataan.
Ahdistaa ja on epätodellinen olo. Joku kuiskailee mun nimeä korvaan.
Terppa on iltavuorossa. Mun sisällä roihahti raivo kun näin sen hoitavan toisen potilaan asioita. Miks mun pitää olla tälläinen?!?
perjantai 17. lokakuuta 2014
Maistiainen vapaudesta
Siinähän kävi sitten niin, että mä sain päiväloman! Jos kaikki menee hyvin tänään, saan mennä myös huomenna. JEE. En malttaisi millään odottaa että pääsen lähtemään, mutta täältä ei viikonloppuisin ennen klo 11.00 lähdetä mihinkään, koska pääovet ovat lukossa. Iskä tulee mut noutamaan siis tasan klo 11 ja siitä mennään suoraan katsomaan kissoja♥
Tänne osastolle tulee jatkuvast potilaita jotka ärsyttävät. Tekisi mieli huutaa niille että turvat tukkoon ja jättäkää mut rauhaan. Enhän mä voi niin tehdä, mutta pinna on aika tiukalla. Tupakkakopin on vallannut eräs potilas joka kertoo juttuja elämästään, oli kuuntelijoita tai ei. Jos sinne koppiin vahingossa menee niin, ettei tämä tarinan kertoja ole paikalla, voi olla varma siitä että hän kyllä huomaa että kopissa on joku, ja ilmestyy samantien paikalle kertomaan tarinoitaan.
Muutenkin väsyttää ja ahdistaa, ja sitten pitäisi purra hammasta kun muut ärsyttää, en tiedä kuinka kauan mä jaksan olla hiljaa ja suuttumatta.
Tänne osastolle tulee jatkuvast potilaita jotka ärsyttävät. Tekisi mieli huutaa niille että turvat tukkoon ja jättäkää mut rauhaan. Enhän mä voi niin tehdä, mutta pinna on aika tiukalla. Tupakkakopin on vallannut eräs potilas joka kertoo juttuja elämästään, oli kuuntelijoita tai ei. Jos sinne koppiin vahingossa menee niin, ettei tämä tarinan kertoja ole paikalla, voi olla varma siitä että hän kyllä huomaa että kopissa on joku, ja ilmestyy samantien paikalle kertomaan tarinoitaan.
Muutenkin väsyttää ja ahdistaa, ja sitten pitäisi purra hammasta kun muut ärsyttää, en tiedä kuinka kauan mä jaksan olla hiljaa ja suuttumatta.
torstai 16. lokakuuta 2014
Onks pakko jos ei taho?
Vaikea päivä. Tänään oli terapia ja se meni vaihteeksi todella huonosti. Tuntuu että terppa on kyllästynyt muhun. Se huusi mulle kun "katosin", sanoi että ei halua puhua seinille. Yritin tosissani kuunnella ja pysyä tässä maailmassa, mutta mä vaan katoilin välillä. En mä sitä tahallani tee, mutta tuntuu kuin terppa syyttäisi mua siitä.
Loukkaannuin verisesti siitä huutamisesta ja ilmoitin että mä lähen kotiin. Tapasin päivystävän joka sanoi että mä olen niin kipeä että pakkohoidon kriteerit täyttyy kyllä ja jos aion lähteä, mut laitetaan tarkkailuun. AINA SAMA LAULU!! AARGH!! No suostuin sitten jäämään vapaaehtoisesti, mutta tuskaa tämä on.
Huomenna tapaan lääkärin aamulla. Tarkoitus olisi puhua viikonlopun päivälomasta. Saa nähdä menetinkö mä nyt sitten samalla senkin mahdollisuuden, se päivystävä lääkäri otti multa nimittäin ulkoiluluvat pois. Mä en kyllä kestä jos en pääse pois täältä, edes vähäksi aikaa.
Mietityttää toi terapia. Dkt siis. Mä en tiedä missä menee raja, mutta onko se niin että terapeutti saa huutaa potilaalleen? Mitä se kuvittelee saavuttavansa sillä? Muhun vaan sattuu ja pelottaa.
Väsyttää. Eilen nukuin koko illan. Ja nukahdin jopa ilman nukahtamislääkkeitä, tosin mä kävin kyllä hakemassa ne myöhemmin. Se ryhmässä käynti väsytti mut ihan totaalisesti. Näin illalla unta, että mulla oli pitkäkarvaisen chihun pentu ♥ Sillä oli vaaleanpunainen timanttipanta. :D Unia, unia vaan...
Haluan ulos! Tukehdun tänne :(
Loukkaannuin verisesti siitä huutamisesta ja ilmoitin että mä lähen kotiin. Tapasin päivystävän joka sanoi että mä olen niin kipeä että pakkohoidon kriteerit täyttyy kyllä ja jos aion lähteä, mut laitetaan tarkkailuun. AINA SAMA LAULU!! AARGH!! No suostuin sitten jäämään vapaaehtoisesti, mutta tuskaa tämä on.
Huomenna tapaan lääkärin aamulla. Tarkoitus olisi puhua viikonlopun päivälomasta. Saa nähdä menetinkö mä nyt sitten samalla senkin mahdollisuuden, se päivystävä lääkäri otti multa nimittäin ulkoiluluvat pois. Mä en kyllä kestä jos en pääse pois täältä, edes vähäksi aikaa.
Mietityttää toi terapia. Dkt siis. Mä en tiedä missä menee raja, mutta onko se niin että terapeutti saa huutaa potilaalleen? Mitä se kuvittelee saavuttavansa sillä? Muhun vaan sattuu ja pelottaa.
Väsyttää. Eilen nukuin koko illan. Ja nukahdin jopa ilman nukahtamislääkkeitä, tosin mä kävin kyllä hakemassa ne myöhemmin. Se ryhmässä käynti väsytti mut ihan totaalisesti. Näin illalla unta, että mulla oli pitkäkarvaisen chihun pentu ♥ Sillä oli vaaleanpunainen timanttipanta. :D Unia, unia vaan...
Haluan ulos! Tukehdun tänne :(
keskiviikko 15. lokakuuta 2014
Lääkehässäkkä
En tiedä mikä nyt on, mutta kaikki ärsyttää. Ensinnäkin mä pääsen tänään ryhmään, mutta en saa käydä kotona samalla reissulla. Tekisi mieli vaan jättää ryhmä väliin ja painella suorinta teitä kotiin. Ja jäädä sinne.
Mun lääkitys tuntuu todella sekavalta, en enää edes itse tiedä mitä mulla listalla menee. Luulisin että jotenkin näin se menee:
En tiedä miten mä jaksan siellä ryhmässäkään olla. Ahdistaa niin että oksettaa. Ja pitäisi pystyä menemään bussiinkin. Huoh. Joka päivä tätä samaa, joka päivä sama taistelu, eri asioissa vaan.
Enkä mä jaksaisi enää yrittää, hengittäminenkin on hankalaa kun ahdistaa.
Väsynyt olen.
Mun lääkitys tuntuu todella sekavalta, en enää edes itse tiedä mitä mulla listalla menee. Luulisin että jotenkin näin se menee:
Aamu:
Ketipinor 200mg
Orloc
Somac
Päivä:
Ketipinor 200mg
Ilta:
Ketipinor 200mg
Leponex 225mg
Levozin 50mg
Tarvittavat:
Levozin, Truxal, Ketipinor, Serenase, Tenox
Leponex nostetaan hiljakseen aina 400mg: saakka.
Se on vaan sellanen juttu, että koska mä olen lapsesta asti syönyt lääkkeitä, ne ei enää tehoa minuun. Annosten pitää olla todella suuria, että edes huomaa syövänsä lääkkeitä.
Eilen illalla sain rajun ahdistuskohtauksen. Kävelin tuolla ulko-ovella ja itkin. Huusin hoitajille että ne antaa mulle lumelääkkeitä, koska ne ei auta mua. Uhkasivat soittaa päivystävän paikalle jotta mut siirrettäis toiselle osastolle. Tulin huoneeseeni, hakkasin päätäni seinään ja itkin, itkin, itkin.
Äänet huutaa pään sisällä, tapa tapa tapa. Kuole, ei sua kukaan kaipaa. Näen kaikkialla hämiksiä, ihmisten puhe kuulostaa oudolta.
Mä olen niin väsynyt tähän. En jaksaisi jaksaa enää yhtään.
Enkä mä jaksaisi enää yrittää, hengittäminenkin on hankalaa kun ahdistaa.
Väsynyt olen.
sunnuntai 12. lokakuuta 2014
Ahdistaa vol 1000
Jaahas.. tänään on taas sisähoitopäivä. Yritin äsken päästä ulos, mutta matka pysähtyi kuin seinään. Kuulemma mun edun mukaista on olla sisällä tämä päivä, huomenna taas arvioidaan tilanne uudestaan.
Ihan vähän alkaa ärsyttämään.
Terppakin soitti, terapia on torstaina. Terppa sanoi myös että keskiviikkona olisi vähän pakko mennä ryhmään. Kai mä menenkin, ainakin kokeilemaan. Pääseehän sieltä pois.. ja mä vähän suunnittelin että karkaan kotona käymään. Mulla on siellä pari juttua tehtävänä. Ja tietysti näen kissatkin sitten... koiraa tuskin näen, koska en aio kertoa äidille että menen käymään kotona.
Ahdistaa niin että oksensin äsken. Piti pitää kirjoittamisestakin pieni tauko.
Onneksi huomenna on jo maanantai. Omahoitajani sanoi että aikoo puhua mun lääkityksestä vielä kierrolla, koska nythän mulla ei ole muuta kuin Leponex aamulla, illalla ei mitään lääkettä. Jokin rauhoittava ja tasaava pitää illaksi saada. Ja kun mä kerran olen osastolla niin kävisi mun järkeen että lääkitys laitettaisiin Kokonaan kuntoon.
Pelottaa että menetän tämän oman huoneen. Ajatus huoneen jakamisesta ahdistaa, jos tässä nyt kävisi niin että joku toinen tarvitsee tätä huonetta enemmän kuin minä, niin mä kyllä lähen kotiin.
Eilen oli vähän parempi päivä. Äiti kävi ja Emmi vielä äidin jälkeen. Oli muuta ajateltavaa. Ilta oli tietysti taas hankala. Se näköjään menee niin, että jokaista hyvää hetkeä kohtaan on kymmenen huonoa hetkeä seurauksena.
Aika toivoton olo.. alan hiljakseen uskomaan että mulle ei ole löydy sopivaa lääkitystä ja mun vähäinenkin elämänhalu valuu vauhdilla viemäristä alas..
Ihan vähän alkaa ärsyttämään.
Terppakin soitti, terapia on torstaina. Terppa sanoi myös että keskiviikkona olisi vähän pakko mennä ryhmään. Kai mä menenkin, ainakin kokeilemaan. Pääseehän sieltä pois.. ja mä vähän suunnittelin että karkaan kotona käymään. Mulla on siellä pari juttua tehtävänä. Ja tietysti näen kissatkin sitten... koiraa tuskin näen, koska en aio kertoa äidille että menen käymään kotona.
Ahdistaa niin että oksensin äsken. Piti pitää kirjoittamisestakin pieni tauko.
Onneksi huomenna on jo maanantai. Omahoitajani sanoi että aikoo puhua mun lääkityksestä vielä kierrolla, koska nythän mulla ei ole muuta kuin Leponex aamulla, illalla ei mitään lääkettä. Jokin rauhoittava ja tasaava pitää illaksi saada. Ja kun mä kerran olen osastolla niin kävisi mun järkeen että lääkitys laitettaisiin Kokonaan kuntoon.
Pelottaa että menetän tämän oman huoneen. Ajatus huoneen jakamisesta ahdistaa, jos tässä nyt kävisi niin että joku toinen tarvitsee tätä huonetta enemmän kuin minä, niin mä kyllä lähen kotiin.
Eilen oli vähän parempi päivä. Äiti kävi ja Emmi vielä äidin jälkeen. Oli muuta ajateltavaa. Ilta oli tietysti taas hankala. Se näköjään menee niin, että jokaista hyvää hetkeä kohtaan on kymmenen huonoa hetkeä seurauksena.
Aika toivoton olo.. alan hiljakseen uskomaan että mulle ei ole löydy sopivaa lääkitystä ja mun vähäinenkin elämänhalu valuu vauhdilla viemäristä alas..
perjantai 10. lokakuuta 2014
Minä, ja minun suuren suuri suuni
En sitten ehtinyt hyväksikäyttää apulaistani kertaakaan, hoitaja keksi että mä salailen jotain ja sai mut sitten antamaan terät pois. Ärsyttää, mä oisin todellakin tarvinnut niitä.
Tänään on ollut todella vaikea päivä. Ensinnäkin mulla on edelleen pientä kuumetta, ja sen takia oli aamulla labrat. Kyyneleet vaan valuivat kun kävelin tonne toimintaterapiahuoneeseen missä ne verikokeet otetaan. Hoitaja oli mun kanssa siinä, piti kädestä kiinni. Tällä kertaa labratäti olikin labrasetä ja aika kovakourainen, mulle jäi mustelmat käteen.
Mun korvaan kuiskitaan, että jos mä en mene katsomaan kissojani, niille käy huonosti. Ne revitään palasiksi, ne murskataan, nyljetään elävältä. Yritin tätä epätoivoisesti hoitajille sanoa, mutta niiden mielestä tuo on vain yksi mun harhoistani. Kun kysyin että etkö sä muka kuule tota ääntä joka puhuu, niin hoitaja vaan katsoi ja ilmoitti että vietän tämän päivän sisällä (ihme etten menettänyt lupiani tuodessani osastolle teriä!!) ja huomenna katsotaan onko parempi päivä, niin että pääsisin ulos.
Toinen hoitajani järjesti mulle lisää tarvittavia, koska melkein kaikki tarvittavat oli jo mennyt kolmeen mennessä.
Toiset potilaat käyvät hetkittäin hermoille. Kyllähän mä tiedän että ei ne tahallaan ole ilkeitä tai pelottavia, mutta silti. Ärsyttää kun tullaan kesken tv-ohjelman vaihtamaan kanavaa. Onneksi mulla on oma huone, mä en nyt just kestäisi toista ihmistä samassa huoneessa.
Nyt kuulokkeet korville, jos toi kuiskaaja antais mun hetken olla.
Tänään on ollut todella vaikea päivä. Ensinnäkin mulla on edelleen pientä kuumetta, ja sen takia oli aamulla labrat. Kyyneleet vaan valuivat kun kävelin tonne toimintaterapiahuoneeseen missä ne verikokeet otetaan. Hoitaja oli mun kanssa siinä, piti kädestä kiinni. Tällä kertaa labratäti olikin labrasetä ja aika kovakourainen, mulle jäi mustelmat käteen.
Mun korvaan kuiskitaan, että jos mä en mene katsomaan kissojani, niille käy huonosti. Ne revitään palasiksi, ne murskataan, nyljetään elävältä. Yritin tätä epätoivoisesti hoitajille sanoa, mutta niiden mielestä tuo on vain yksi mun harhoistani. Kun kysyin että etkö sä muka kuule tota ääntä joka puhuu, niin hoitaja vaan katsoi ja ilmoitti että vietän tämän päivän sisällä (ihme etten menettänyt lupiani tuodessani osastolle teriä!!) ja huomenna katsotaan onko parempi päivä, niin että pääsisin ulos.
Toinen hoitajani järjesti mulle lisää tarvittavia, koska melkein kaikki tarvittavat oli jo mennyt kolmeen mennessä.
Toiset potilaat käyvät hetkittäin hermoille. Kyllähän mä tiedän että ei ne tahallaan ole ilkeitä tai pelottavia, mutta silti. Ärsyttää kun tullaan kesken tv-ohjelman vaihtamaan kanavaa. Onneksi mulla on oma huone, mä en nyt just kestäisi toista ihmistä samassa huoneessa.
Nyt kuulokkeet korville, jos toi kuiskaaja antais mun hetken olla.
torstai 9. lokakuuta 2014
Pieni pelastaja ♥
Sain vapaat ulkoiluluvat! Eli saan olla ulkona tunnin verran. Ei juurikaan jaksanut ilahduttaa, kuumeinen ja kipeä olo vie kaikki mehut. Kävin kuitenkin cittarissa, bussilla menin. Ostin sen mitä aioinkin ostaa, tutun ja kierolla tavalla turvallisen "jutun".
Sain kuljettua hänet kengässä osastolle. Pelkäsin että hän putoaa kävellessä, mutta onneksi ei. Nyt pitää vain olla todella varovainen, enkä mä aio huvikseni ystävääni hyväksikäyttää, mutta mulla on turvallinen olo kun tiedän että se on tuolla kaapissa, vaatteiden alla piilossa.
Ja nyt tietysti joku menee ja soittaa tänne osastolle ja siinä menee sitten luvat. No, ehkä kukaan nyt ei soita, jos tätä edes kukaan lukee.
Aamulla oli lämpöä ja verenpaineet koholla (alapaine oli jotain 99), lepopulssi 108. Huomenna on ylimääräiset verikokeet, jotta selviäs mistä tää mun lämpöily johtuu. Mä vaan itken jo ajatuksesta että mua taas pistetään. :(
Mulla on sellanen olo että ois kiva jos joku halais. Äiti kävi eilen ja sain halaukseni, mutta haluan halauksen N-Y-T. Tai jos ei halausta, niin edes jonkinlaista huomiota.
Olen huomannut, että hoitajat jotka eivät ole mun omahoitajia, sanovat lähes aina, että en mä sua nyt niin tenttaa kun en sun omahoitajasi ole, juttelet sitten omahoitajasi kanssa. Just joo. Se on niille vaan veruke istua kahvihuoneessa tai surffata facebookissa. Sitten jos menee sanomaan jotain niin teeskennellään kiireistä. Mä oon monta päivää ollut nyt ihan yksin, siis niin ettei kukaan ole tullut juttelemaan mun kanssa. Itse olen välillä yrittänyt puhua hoitajille (jos ne vahingossa istuu osaston puolella) mutta selvästi mua vältellään.
Musta edeen tuntuu siltä että ihmiset kuuntelee mun ajatuksia ja että vesi on myrkytettyä. Yöllä heräsin tuolta käytävältä. En tiedä huomasiko sitä kumpikaan yököistä, ehkä nekin nukkuivat. Tulin vaan kiireesti omaan huoneeseeni ja itkin itseni koiranuneen.
Jaahas.. se olis taas ketipinorin ja serenasen aika...
Sain kuljettua hänet kengässä osastolle. Pelkäsin että hän putoaa kävellessä, mutta onneksi ei. Nyt pitää vain olla todella varovainen, enkä mä aio huvikseni ystävääni hyväksikäyttää, mutta mulla on turvallinen olo kun tiedän että se on tuolla kaapissa, vaatteiden alla piilossa.
Ja nyt tietysti joku menee ja soittaa tänne osastolle ja siinä menee sitten luvat. No, ehkä kukaan nyt ei soita, jos tätä edes kukaan lukee.
Aamulla oli lämpöä ja verenpaineet koholla (alapaine oli jotain 99), lepopulssi 108. Huomenna on ylimääräiset verikokeet, jotta selviäs mistä tää mun lämpöily johtuu. Mä vaan itken jo ajatuksesta että mua taas pistetään. :(
Mulla on sellanen olo että ois kiva jos joku halais. Äiti kävi eilen ja sain halaukseni, mutta haluan halauksen N-Y-T. Tai jos ei halausta, niin edes jonkinlaista huomiota.
Olen huomannut, että hoitajat jotka eivät ole mun omahoitajia, sanovat lähes aina, että en mä sua nyt niin tenttaa kun en sun omahoitajasi ole, juttelet sitten omahoitajasi kanssa. Just joo. Se on niille vaan veruke istua kahvihuoneessa tai surffata facebookissa. Sitten jos menee sanomaan jotain niin teeskennellään kiireistä. Mä oon monta päivää ollut nyt ihan yksin, siis niin ettei kukaan ole tullut juttelemaan mun kanssa. Itse olen välillä yrittänyt puhua hoitajille (jos ne vahingossa istuu osaston puolella) mutta selvästi mua vältellään.
Musta edeen tuntuu siltä että ihmiset kuuntelee mun ajatuksia ja että vesi on myrkytettyä. Yöllä heräsin tuolta käytävältä. En tiedä huomasiko sitä kumpikaan yököistä, ehkä nekin nukkuivat. Tulin vaan kiireesti omaan huoneeseeni ja itkin itseni koiranuneen.
Jaahas.. se olis taas ketipinorin ja serenasen aika...
keskiviikko 8. lokakuuta 2014
Miksei mikään muutu?
Taas on viikko kulunut, minä edelleen suljetulla. Eilen sain kanttiiniluvan, mutta en ole käyttänyt sitä kuin kerran. Myös ryhmä jäi väliin tälläkin viikolla.
Huomenna piti olla terapia, mutta se on peruttu. Huoh.
Mä oon nyt syönyt Leponexia reilun viikon. Annostusta on hiljakseen nostettu ja nostetaan edelleen. Samaan aikaan Seroquel prolongia ajetaan alas. En tiedä lopetetaanko se kokonaan, vai mitä sille tapahtuu. Mietin vaan että jos se otetaan kokonaan pois, mulla ei ole muuta lääkitystä kuin se Leponex ja sekin otetaan aamuisin, millä ja miten mä muka nukun kotona? Täällähän mä saan 40mg Tenoxia ja niilläkin nukun vain muutaman tunnin.
En ole muutenkaan huomannut voinnissa mitään muutosta.
Kaikki tarvittavat mitä mulle on kirjotettu, menee päivän aikana. Välillä tuntuu ettei ne edes riitä. Ketipinor-Serenase yhdistelmä toimii jossain määrin.
Itsetuhoiset ajatukset tunkeilee mun pään sisään, kiertää kehää, nauraa ja huutaa. En pääse niistä hetkeksikään eroon.
Pitäisi kaivaa tekohymy takataskusta esille, äiti tulee nimittäin tunnin päästä käymään.
Ahdistus on ihan sietämätöntä.
Huomenna piti olla terapia, mutta se on peruttu. Huoh.
Mä oon nyt syönyt Leponexia reilun viikon. Annostusta on hiljakseen nostettu ja nostetaan edelleen. Samaan aikaan Seroquel prolongia ajetaan alas. En tiedä lopetetaanko se kokonaan, vai mitä sille tapahtuu. Mietin vaan että jos se otetaan kokonaan pois, mulla ei ole muuta lääkitystä kuin se Leponex ja sekin otetaan aamuisin, millä ja miten mä muka nukun kotona? Täällähän mä saan 40mg Tenoxia ja niilläkin nukun vain muutaman tunnin.
En ole muutenkaan huomannut voinnissa mitään muutosta.
Kaikki tarvittavat mitä mulle on kirjotettu, menee päivän aikana. Välillä tuntuu ettei ne edes riitä. Ketipinor-Serenase yhdistelmä toimii jossain määrin.
Itsetuhoiset ajatukset tunkeilee mun pään sisään, kiertää kehää, nauraa ja huutaa. En pääse niistä hetkeksikään eroon.
Pitäisi kaivaa tekohymy takataskusta esille, äiti tulee nimittäin tunnin päästä käymään.
Ahdistus on ihan sietämätöntä.
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Itkupotkuraivarit nro 666
Kamala päivä. Siis ihan hirveä.
Tänään oli terapia ja sekin meni riitelyksi terpan kanssa. Olen siitä todella pahoillani ja jäi ahdistunut olo kun kysyin terpalta ennen kuin se lähti kotiin, että onko se vihainen minulle. Sanoi että ei ole mutta se ei nyt juttele mun kanssa koska työaika on ohi.
Jaa. No miten mä voin jatkossa soittaa sille, jos satunkin soittamaan työajan ulkopuolella, niin sanooko se että se ei nyt puhu mun kanssa, koska ei ole töissä?
Niin, ja menetin myös kanttiinilupani.
Sitten seurasi jotain, josta seurasi maailmanloppu.
Mulle tuli huonekaveri. Sekosin ihan täysin, riehuin tuolla käytävällä, hakkasin ja potkin seiniä, löin päätäni seinään ja vaikka mitä. Yritin karkuun ovesta, en enää kuullut kun mulle puhuttiin, hoitajat seilas mun perässä ja yrittivivät antaa lääkkeitä.
Sitten mun toinen omahoitaja sai mut sen verran rauhottumaan että kuulin taas puhetta, mut siirrettiin yhden hengen huoneeseen.
Mä en kyllä ymmärrä miten mä menetin itseni hallinnan noin täydellisesti. Kirjaimellisesti hajosin palasiksi.
Aamulla mä tapasin lääkäriä, en kylläkään muista siitä mitään.
Tänään on usein tullut sellaisia "kohtauksia", etten tiedä missä olen.
Sanoin äsken hoitajalle, että musta tuntuu että olen paljon huonomassa kunnossa kuin keväällä. Se oli vähän samaa mieltä.
Mun mielestä vaan on epäreilua, että mä olen ns. vapaaehtoisessa hoidossa ja silti mä en pääse ulos. Mitä vapaaehtoista tässä muka on?
Leponexin aloitukseen kuuluu seurata lämpöä ja verenpaineita, äsken katsottiin ja oli vähän lämpä ja alapaine koholla. Toivottavasti mulle ei kuumetta tule, se tietää väistämättä ylimääräisiä labroja. Särkee kyllä jalkoja siihen malliin että tuntus että lämpö olisi nousussa.
Terppa tulee kuulemma huomenna aamuvuoroon, mä niin toivon ettei se ole kovin vihanen tästä mun itkupotkareista. Oikeesti, mua pelottaa että jos se onkin vihainen.
Ahdistaa niin että oksettaa.
Tänään oli terapia ja sekin meni riitelyksi terpan kanssa. Olen siitä todella pahoillani ja jäi ahdistunut olo kun kysyin terpalta ennen kuin se lähti kotiin, että onko se vihainen minulle. Sanoi että ei ole mutta se ei nyt juttele mun kanssa koska työaika on ohi.
Jaa. No miten mä voin jatkossa soittaa sille, jos satunkin soittamaan työajan ulkopuolella, niin sanooko se että se ei nyt puhu mun kanssa, koska ei ole töissä?
Niin, ja menetin myös kanttiinilupani.
Sitten seurasi jotain, josta seurasi maailmanloppu.
Mulle tuli huonekaveri. Sekosin ihan täysin, riehuin tuolla käytävällä, hakkasin ja potkin seiniä, löin päätäni seinään ja vaikka mitä. Yritin karkuun ovesta, en enää kuullut kun mulle puhuttiin, hoitajat seilas mun perässä ja yrittivivät antaa lääkkeitä.
Sitten mun toinen omahoitaja sai mut sen verran rauhottumaan että kuulin taas puhetta, mut siirrettiin yhden hengen huoneeseen.
Mä en kyllä ymmärrä miten mä menetin itseni hallinnan noin täydellisesti. Kirjaimellisesti hajosin palasiksi.
Aamulla mä tapasin lääkäriä, en kylläkään muista siitä mitään.
Tänään on usein tullut sellaisia "kohtauksia", etten tiedä missä olen.
Sanoin äsken hoitajalle, että musta tuntuu että olen paljon huonomassa kunnossa kuin keväällä. Se oli vähän samaa mieltä.
Mun mielestä vaan on epäreilua, että mä olen ns. vapaaehtoisessa hoidossa ja silti mä en pääse ulos. Mitä vapaaehtoista tässä muka on?
Leponexin aloitukseen kuuluu seurata lämpöä ja verenpaineita, äsken katsottiin ja oli vähän lämpä ja alapaine koholla. Toivottavasti mulle ei kuumetta tule, se tietää väistämättä ylimääräisiä labroja. Särkee kyllä jalkoja siihen malliin että tuntus että lämpö olisi nousussa.
Terppa tulee kuulemma huomenna aamuvuoroon, mä niin toivon ettei se ole kovin vihanen tästä mun itkupotkareista. Oikeesti, mua pelottaa että jos se onkin vihainen.
Ahdistaa niin että oksettaa.
tiistai 30. syyskuuta 2014
Vastentahtoisesti vapaaehtoisessa hoidossa
Eilen tapasin osastonlääkäri. Ei liene yllätys, etten pitänyt hänestä. Kovin paljoa en siitä tapaamisesta muista, mutta sen muistan, että jos mä ilmoitan että lähden kotiin, joudun tarkkailuun ja todennäköisesti siitä sitten pakkohoitoon.
Mä vaan kysyn, että mitä se vapaaehtoinen hoito ihan oikeesti tarkoittaa? Enhän mä ole täällä vapaaehtoisesti, vaikka kuitenkin olen.
Eikä ole tohtorilla kuulemma taikakeppiä jolla muuttaa asiat paremmaksi. Ihan tyhmä lääkäri ja huonosti varusteltu.
Tämä päivä on mennyt lähes kokonaan sängynpohjalla. Aamupäivällä jopa nukuin pari tuntia ja loppu päivän sitten kattelin youtubesta piirettyjä.
Ihana Emmikin kävi mua piristämässä (pst, toi punkka on vielä vapaa ;) ). Käytiin kanttiinissa kahvilla.
Eilen sain tosiaan kanttiiniluvan ja samantien lähdin sitten ulos. Löysin itseni junaradan vierestä. Kanttiinilupa kestää 20min ja mä olin vähintään 20min myöhässä kun tulin osastolle, mutta kukaan ei ilmeisesti huomannut sitä, koska mulle ei sanottu mitään. Illalla kerroin tosta tapahtuneesta vuorohoitajalle, mutta eipä se siihen sanonut juuri mitään.
Tänään sain illalla dissokohtauksen, olin "poissa" pari tuntia. Sitä ennen musta tuntui, että mä olin suljettu johonkin äänieristettyyn juttuun, en kuullut muuta kuin huminaa ja tuntui että maailma kutistuu silmissä. Ja sitten katosin.
Havahduin siihen että seisoin tuolla käytävällä.
Mä joudun muuten ottaa sen Leponexin nestemäisenä, syyksi sanoivat että menee varmasti perille.... Joo, kiitti luottamuksesta.
Koko ajan ahdistaa, tekee mieli viiltää ranteet auki ja syödä ämpärillinen lääkkeitä. Äänet kannustaa ja huutaa niin että tuntuu välillä siltä että mun pää räjähtää. Kunhan mä saan kaikki ulkoiluluvat niin mä meen tonne sittariin ostamaan helpotuksen. Mä en vaan enää kestä. Pitää vaan olla tosi varovainen etten jää kiinni, ainakaan itseteossa. Muuten siirto toiselle osastolle on taattu.
Nyt mä odottelen että kello tulee 22.00 jotta saa Tenoxit, että vois kokeilla unta. Viimeyönäkin mä heräsin monta monta kertaa ja välillä mä huomasin seisovani tossa nurkassa tai istuvani viereisellä sängyllä.
Mä vaan kysyn, että mitä se vapaaehtoinen hoito ihan oikeesti tarkoittaa? Enhän mä ole täällä vapaaehtoisesti, vaikka kuitenkin olen.
Eikä ole tohtorilla kuulemma taikakeppiä jolla muuttaa asiat paremmaksi. Ihan tyhmä lääkäri ja huonosti varusteltu.
Tämä päivä on mennyt lähes kokonaan sängynpohjalla. Aamupäivällä jopa nukuin pari tuntia ja loppu päivän sitten kattelin youtubesta piirettyjä.
Ihana Emmikin kävi mua piristämässä (pst, toi punkka on vielä vapaa ;) ). Käytiin kanttiinissa kahvilla.
Eilen sain tosiaan kanttiiniluvan ja samantien lähdin sitten ulos. Löysin itseni junaradan vierestä. Kanttiinilupa kestää 20min ja mä olin vähintään 20min myöhässä kun tulin osastolle, mutta kukaan ei ilmeisesti huomannut sitä, koska mulle ei sanottu mitään. Illalla kerroin tosta tapahtuneesta vuorohoitajalle, mutta eipä se siihen sanonut juuri mitään.
Tänään sain illalla dissokohtauksen, olin "poissa" pari tuntia. Sitä ennen musta tuntui, että mä olin suljettu johonkin äänieristettyyn juttuun, en kuullut muuta kuin huminaa ja tuntui että maailma kutistuu silmissä. Ja sitten katosin.
Havahduin siihen että seisoin tuolla käytävällä.
Mä joudun muuten ottaa sen Leponexin nestemäisenä, syyksi sanoivat että menee varmasti perille.... Joo, kiitti luottamuksesta.
Koko ajan ahdistaa, tekee mieli viiltää ranteet auki ja syödä ämpärillinen lääkkeitä. Äänet kannustaa ja huutaa niin että tuntuu välillä siltä että mun pää räjähtää. Kunhan mä saan kaikki ulkoiluluvat niin mä meen tonne sittariin ostamaan helpotuksen. Mä en vaan enää kestä. Pitää vaan olla tosi varovainen etten jää kiinni, ainakaan itseteossa. Muuten siirto toiselle osastolle on taattu.
Nyt mä odottelen että kello tulee 22.00 jotta saa Tenoxit, että vois kokeilla unta. Viimeyönäkin mä heräsin monta monta kertaa ja välillä mä huomasin seisovani tossa nurkassa tai istuvani viereisellä sängyllä.
sunnuntai 28. syyskuuta 2014
Lukkojen takana
Täällä sitä ollaan sitten. Sama huone kuin monta kertaa aikaisemminkin. Sänky tosin on eri, tänne on hankittu uusia sänkyjä. Näissä on renkaat alla, kesti hetken että keksin miten ne saa lukkoon, ettei sänky lähde karkuun kun istuu ja nojaa seinään.
Olen kahden hengen huoneessa, mutta huonekaverini lähtee tänään kotiin, joten saan olla tässä yksin, ainakin toistaiseksi.
Tapasin aamulla heti psykiatrin joka päätti että huomenna aloitetaan Leponex. Aamulla labrat, halusin tai en. Ja minähän en halua. Siitä tule mielenkiintoista.
Sain myös tarvittavaksi lääkkeeksi Serenasen (ketipinorin rinnalle). Sitä mulla ei ole koskaan ollut. Nyt olen saanut jo kaksi Serenasea ja yhden Ketipinorin ja aina vaan ahdistaa ja oksettaa.
Olen ehtinyt vetää jo ensimmäiset itkupotkuraivarit.
Terppa otti mut aamulla vastaan. Puheli mulle kuinka hyvä on että tulin tänne. Että oon ollu pitkään tosi huonossa kunnossa. Mutta sitten kun itkin ahdistustani ja sanoin että haluan kotiin, terppa muuttui heti paljon kovemmaksi. Sanoi että sä voit lähteä kotiin, mutta se tarkoittaa sitä että kaikki jatkuu ennallaan ja terapia todennäköisesti keskeytetään.
Olenko mä muka sairaalahoidon tarpeessa? Huoh.
Omahoitajina mulla on kaksi naishoitajaa, toinen oli mulla omahoitajana viimeksikin ja sitten tämä toinen on muuten mulle tuttu, oli usein mulla vuorohoitajana keväällä.
Tämä on tietysti taas todella hankalaa mulle, koska terppa on täällä, mutta ei voi olla mun hoitajana (paitsi poikkeuksellisesti tänään on ollut aamuvuoron ajan). Mun on todella vaikea katsoa kun terppa on muiden potilaiden kanssa tekemisissä. Sattuu, mutta yritän olla näyttämättä sitä. Tiedän ettei mulla ole mitään syytä olla mustasukkainen, koska mulla kuitenkin on täällä osastollakin lupa soittaa terpalle jos siltä tuntuu. Tosin jos se on vuorossa, niin en mä sillon mitään soittele, menen vaan sen luokse.
Ai niin tosiaan, terppa oli sitä mieltä että en mene tällä viikolla ryhmään, että katsotaan sitä asiaa sitten viikon päästä. Että pystynkö menemään. On liian suuri riski että lähden harhailemaan. Ja ulos mulla ei ole mitään asiaa, hoitajan kanssa saan käydä kanttiinissa jos on tarvetta, mutta tuskinpa vaan on. Joten neljän seinän sisällä sitten taas.
Huomenna kai sitten tapaan hoitavan lääkärin, joka toivottavasti on sama kuin keväällä. Sen kanssa sitten keskustellaan luvista.
Tuntuu taas siltä että olen villieläin lukittuna häkkiinsä.
Haluan pois.
Olen kahden hengen huoneessa, mutta huonekaverini lähtee tänään kotiin, joten saan olla tässä yksin, ainakin toistaiseksi.
Tapasin aamulla heti psykiatrin joka päätti että huomenna aloitetaan Leponex. Aamulla labrat, halusin tai en. Ja minähän en halua. Siitä tule mielenkiintoista.
Sain myös tarvittavaksi lääkkeeksi Serenasen (ketipinorin rinnalle). Sitä mulla ei ole koskaan ollut. Nyt olen saanut jo kaksi Serenasea ja yhden Ketipinorin ja aina vaan ahdistaa ja oksettaa.
Olen ehtinyt vetää jo ensimmäiset itkupotkuraivarit.
Terppa otti mut aamulla vastaan. Puheli mulle kuinka hyvä on että tulin tänne. Että oon ollu pitkään tosi huonossa kunnossa. Mutta sitten kun itkin ahdistustani ja sanoin että haluan kotiin, terppa muuttui heti paljon kovemmaksi. Sanoi että sä voit lähteä kotiin, mutta se tarkoittaa sitä että kaikki jatkuu ennallaan ja terapia todennäköisesti keskeytetään.
Olenko mä muka sairaalahoidon tarpeessa? Huoh.
Omahoitajina mulla on kaksi naishoitajaa, toinen oli mulla omahoitajana viimeksikin ja sitten tämä toinen on muuten mulle tuttu, oli usein mulla vuorohoitajana keväällä.
Tämä on tietysti taas todella hankalaa mulle, koska terppa on täällä, mutta ei voi olla mun hoitajana (paitsi poikkeuksellisesti tänään on ollut aamuvuoron ajan). Mun on todella vaikea katsoa kun terppa on muiden potilaiden kanssa tekemisissä. Sattuu, mutta yritän olla näyttämättä sitä. Tiedän ettei mulla ole mitään syytä olla mustasukkainen, koska mulla kuitenkin on täällä osastollakin lupa soittaa terpalle jos siltä tuntuu. Tosin jos se on vuorossa, niin en mä sillon mitään soittele, menen vaan sen luokse.
Ai niin tosiaan, terppa oli sitä mieltä että en mene tällä viikolla ryhmään, että katsotaan sitä asiaa sitten viikon päästä. Että pystynkö menemään. On liian suuri riski että lähden harhailemaan. Ja ulos mulla ei ole mitään asiaa, hoitajan kanssa saan käydä kanttiinissa jos on tarvetta, mutta tuskinpa vaan on. Joten neljän seinän sisällä sitten taas.
Huomenna kai sitten tapaan hoitavan lääkärin, joka toivottavasti on sama kuin keväällä. Sen kanssa sitten keskustellaan luvista.
Tuntuu taas siltä että olen villieläin lukittuna häkkiinsä.
Haluan pois.
lauantai 27. syyskuuta 2014
Pohjalla
Niinhän siinä sitten taas kävi, että huomenna tieni vie suljetulle osastolle, ensisijaisesti lääkeremottiin. Mä en jaksa uskoa että mä olen taas tässä samassa tilanteessa. Kolmas kerta vuoden aikana. Viime vuonna olin syyskuussa tarkkailussa ja keväällä kuukauden pakkohoidossa. Ja nyt taas. Mä vannoin että mä en enää koskaan osastolle mene, en ainakaan vapaaehtoisesti. Ja silti mä nyt pakkaan vaatetta kassiin ja valmistaudun huommenna aamulla lähtemään.
Sietämätön ahdistus.
Pahinta on se, että joudun taas jättämään kissat ja koiran hoitoon. Olen maailman huonoin lemmikin omistaja :(
Muisti pätkii pahasti. En oikein muista koko viikosta mitään. Harhoja on koko ajan, tauotta. Ne käskee mun ottaa yliannostus ja viiltämään ranteet auki. Tuntuu että kaikki kuulee mun ajatukset, naapuritkin seinien lävitse.
Ja mä pelkään että muhun iskee taas paniikki ja pakokauhu siinä vaiheessa, kun ovet suljetaan mun selän takana. Että mä en pystykkään olemaan siellä. Ja mitä sitten tapahtuu? Joudunko mä taas tarkkailun kautta pakkohoitoon?
Mä Vihaan mun elämää x( Voisin ihan hyvin vetästä nyt kaikki lääkkeet mitä löydän, nukkua pois ja pelastua osastolta, maailmalta.
Sietämätön ahdistus.
Pahinta on se, että joudun taas jättämään kissat ja koiran hoitoon. Olen maailman huonoin lemmikin omistaja :(
Muisti pätkii pahasti. En oikein muista koko viikosta mitään. Harhoja on koko ajan, tauotta. Ne käskee mun ottaa yliannostus ja viiltämään ranteet auki. Tuntuu että kaikki kuulee mun ajatukset, naapuritkin seinien lävitse.
Ja mä pelkään että muhun iskee taas paniikki ja pakokauhu siinä vaiheessa, kun ovet suljetaan mun selän takana. Että mä en pystykkään olemaan siellä. Ja mitä sitten tapahtuu? Joudunko mä taas tarkkailun kautta pakkohoitoon?
Mä Vihaan mun elämää x( Voisin ihan hyvin vetästä nyt kaikki lääkkeet mitä löydän, nukkua pois ja pelastua osastolta, maailmalta.
tiistai 23. syyskuuta 2014
Sekavuustiloja
On muuten meneillään mun lempi vuodenaika. Iltaisin alkaa
olla jo sopivan pimeää, tuuli ulvoo ja riepottelee puita. Vettä sataa
kaatamalla. Ihanaa. Paitsi etten mä jaksa olla kovin innoissani tästä.
Uutisissa sanottiin että jossain on tullut luntakin. Jee. Mutta miksi
musta ei tunnu miltään? Ei vois vähempää kiinnostaa mikään, mikä
tapahtuu tämän asunnon ulkopuolella. Kaikki asiat pyörii mun oman
ahdistuksen ja sekavuuden ympyröissä.
Olen epätoivoinen, en enää tiedä mitä tehdä.
Taas viimeyönä löysin itseni ulkoa, ilman kenkiä, ilman avaimia. Sain aika kauan odottaa että pääsin rappuun sisään katsomaan huoltomiehen numeroa ilmoitustaululta. Sain odottaa hesarin jakajaa, joka suhtautui kohtuullisen epäilevästi eikä meinnanut päästää mua sisälle.
Pääsin rappuun kuitenkin ja herätin kiukkuisen huoltomiehen. Eikä tässä vielä kaikki, koska mulla ei ollut käteistä rahaa, sieltä tulee ISO lasku mulle oven avaamisesta. En ihan tarkkaan muista mitä se on, mutta puhutaan varmaan 40-50€:sta. Jos olisi ollut käteistä, olisin selvinnyt parilla kympillä.
Niin kuin mulla olisi rahaa tollaseen. *syvä huokaus*
Huomenna on ryhmä ja mä olen jo valmiiksi umpisolmussa kun ajattelen sitä. Viime ryhmästä mä en muista Yhtään Mitään, tosin mulla oli kännykässä kuva kotitehtävästä, jonka mä olen kyllä kiltisti tehnyt. Niin kuin sillä olisi jotain väliä, en mä kuitenkaan pysty osallistumaan mihinkään, eikä kukaan saa tietää että mä todella olen tehtäväni tehnyt. Vaan onneksi mä olen alkanut ottamaan kännykällä fläppitaulusta kuvan, niin tiedän sitten edes vähän mistä on puhuttu. Ja tietysti saan selville sen, että mä olen paikalla ollut.
Tää on ihan järjetöntä. Tämä dissoilu vaan pahenee koko ajan, voikohan käydä niin että mä menetän mun muistin lopullisesti ja katoan johonkin omaan maailmaan niin, etten enää löydä sieltä ulos? Mitä jos mä todella menetän kosketuksen tähän maailmaan? Painun unholaan..
Tänään parvekkeella tapahtui seuraavaa. Istuin siinä tuolilla ja katselin kun tuuli heilutti puita. Yhtäkkiä oksa osui parvekelasiin joka meni päreiksi ja siitä irtosi suuri lasinpala, joka iskeytyi mun mahaani ja jäi siihen pystyyn.
Muuten ihan hyvä, mutta tätä ei todellisuudessa tapahtunut. Vasta kun tulin sisään, paniikin vallassa, tajusin, että mitään ei tapahtunut, mä vaan kuvittelin. Kesti pitkään että ymmärsin että kyseessä oli joko dissoilu tai harhat. Mistä mä enää edes tiedän mitä mikäkin on.
Tuntuu, että ei ole muita vaihtoehtoja kuin kuolla pois. Mun pää on koko ajan enemmän ja enemmän sekaisin, lääkkeet ei auta, ja musta tuntuu ettei kukaan todella tiedä missä mennään. En edes minä itse. Musta tuntuu, että kukaan ei tiedä mitä tehdä. Että ollaan minä mukaanlukien koko hoitohenkilökunta ihan pihalla. Enkä mä tiedä voiko mua auttaa. Mitä hyötyä on oppia käsittelemään pahaa oloa ilman itsetuhoista käytöstä, jos puolet ajasta on pelkkää pakkovaellusta ja dissoilua?
Mä EN jaksa enää! Miten selkeästi mun pitäisi se sanoa, että mut kuultaisiin?
En jaksa en jaksa en jaksa en jaksa!!!
Käytiin lauantaina taas aamupalalla cafe Ursulassa. Mukana oli minä, veljeni, äiti, iskä, mummi ja pappa. Herätys oli kuudelta aamulla, en mä kyllä juurikaan ollut nukkunut, mutta oli silti aika tuskaista lähteä koiran kanssa aamulenkille.
Olen epätoivoinen, en enää tiedä mitä tehdä.
Taas viimeyönä löysin itseni ulkoa, ilman kenkiä, ilman avaimia. Sain aika kauan odottaa että pääsin rappuun sisään katsomaan huoltomiehen numeroa ilmoitustaululta. Sain odottaa hesarin jakajaa, joka suhtautui kohtuullisen epäilevästi eikä meinnanut päästää mua sisälle.
Pääsin rappuun kuitenkin ja herätin kiukkuisen huoltomiehen. Eikä tässä vielä kaikki, koska mulla ei ollut käteistä rahaa, sieltä tulee ISO lasku mulle oven avaamisesta. En ihan tarkkaan muista mitä se on, mutta puhutaan varmaan 40-50€:sta. Jos olisi ollut käteistä, olisin selvinnyt parilla kympillä.
Niin kuin mulla olisi rahaa tollaseen. *syvä huokaus*
Huomenna on ryhmä ja mä olen jo valmiiksi umpisolmussa kun ajattelen sitä. Viime ryhmästä mä en muista Yhtään Mitään, tosin mulla oli kännykässä kuva kotitehtävästä, jonka mä olen kyllä kiltisti tehnyt. Niin kuin sillä olisi jotain väliä, en mä kuitenkaan pysty osallistumaan mihinkään, eikä kukaan saa tietää että mä todella olen tehtäväni tehnyt. Vaan onneksi mä olen alkanut ottamaan kännykällä fläppitaulusta kuvan, niin tiedän sitten edes vähän mistä on puhuttu. Ja tietysti saan selville sen, että mä olen paikalla ollut.
Tää on ihan järjetöntä. Tämä dissoilu vaan pahenee koko ajan, voikohan käydä niin että mä menetän mun muistin lopullisesti ja katoan johonkin omaan maailmaan niin, etten enää löydä sieltä ulos? Mitä jos mä todella menetän kosketuksen tähän maailmaan? Painun unholaan..
Tänään parvekkeella tapahtui seuraavaa. Istuin siinä tuolilla ja katselin kun tuuli heilutti puita. Yhtäkkiä oksa osui parvekelasiin joka meni päreiksi ja siitä irtosi suuri lasinpala, joka iskeytyi mun mahaani ja jäi siihen pystyyn.
Muuten ihan hyvä, mutta tätä ei todellisuudessa tapahtunut. Vasta kun tulin sisään, paniikin vallassa, tajusin, että mitään ei tapahtunut, mä vaan kuvittelin. Kesti pitkään että ymmärsin että kyseessä oli joko dissoilu tai harhat. Mistä mä enää edes tiedän mitä mikäkin on.
Tuntuu, että ei ole muita vaihtoehtoja kuin kuolla pois. Mun pää on koko ajan enemmän ja enemmän sekaisin, lääkkeet ei auta, ja musta tuntuu ettei kukaan todella tiedä missä mennään. En edes minä itse. Musta tuntuu, että kukaan ei tiedä mitä tehdä. Että ollaan minä mukaanlukien koko hoitohenkilökunta ihan pihalla. Enkä mä tiedä voiko mua auttaa. Mitä hyötyä on oppia käsittelemään pahaa oloa ilman itsetuhoista käytöstä, jos puolet ajasta on pelkkää pakkovaellusta ja dissoilua?
Mä EN jaksa enää! Miten selkeästi mun pitäisi se sanoa, että mut kuultaisiin?
En jaksa en jaksa en jaksa en jaksa!!!
Käytiin lauantaina taas aamupalalla cafe Ursulassa. Mukana oli minä, veljeni, äiti, iskä, mummi ja pappa. Herätys oli kuudelta aamulla, en mä kyllä juurikaan ollut nukkunut, mutta oli silti aika tuskaista lähteä koiran kanssa aamulenkille.
torstai 18. syyskuuta 2014
Sekaisin
Paha olo. Muisti pätkii. Pitkiä aikoja täysin pimennossa. Tästä päivästä muistan sen että lähdin terapiaan, olin siellä jau lähdin kotiin. Muuten ihan hyvä, mutta mulla loppui terapia noin klo 12.00 ja mä tulin kotiin vähän ennen klo 20.00
Ei mitään tietoa siitä missä mä olen ollut ja mitä tehnyt.
Käytin sitten koiran ulkona ja soitin terpalle. Terppa muisti että olin tänään sanonut etten ole syönyt tai juonut aamukahvin lisäksi mitään, joten nyt olisi jo aika. Vaan eihän mulla täällä ole oikeastaan mitään syötäväksi kelpaavaa, näkkäriä ja juustoa vähän. Sovittin että mä käyn kaupassa ja terppa soittaa mulle puolen tunnin päästä, että olen tallessa. No enhän mä mihinkään kauppaan päässyt, roikuin tossa mun ovessa ja ulisin etten uskalla mennä. Paniikki iski ja oksensin, ja siinä meni iltalääkkeet jotka otin puhelun aikana (pitää kohta ottaa ne uudestaan).
Terppa soitti ja jouduin sanomaan etten mä uskaltanut ulos lähteä. Sovittiin sitten niin että mä menen huomenna kauppaan ja jyrsin tänään näkkäriä. Ja jos en pysty huomennakaan sinne kauppaan menemään, niin sitten mä soitan uudestaan.
Tuntuu vaan niin typerältä soitella jostain tälläisestä.. huoh..
Terapiassa puhuttiin vaihteen vuoksi mun Lääkityksestä. Mullahan menee tällä hetkellä vain Seroquel prolong 800mg iltaisin + 700mg ketipinoria (7 x 100mg) ja orloc. Terpan mielestä heinäkuussa tapahtui notkahdus ja siitä eteenpäin mun vointi on huonontunut, on alkanut olemaan taas aika paljon vaeltelua, harhat on lisääntyneet jne.. Terppa aikoo tutkia mun lääkityshistorian ja ensi viikolla jatketaan aiheesta. Ei kyllä käy terppaa kateeksi, mä olen vuodesta 2008 ollut kuntoutustuella ja tähän aikaan mahtuu aika monet lääkitykset.. niitä kun on vaihdeltu eestaas jatkuvasti. Ja no, ennen tätä vuotta 2008 on myös sekalainen seurakunta erilaisia lääkkeitä, mutta niistä ajoista ei ole näissä potilastiedoissa tietoja, koska en ole ollut täällä potilaana sillon.
Puhuttiin myös mun koiraeläimestä. Sillä on joku hätänä, mutta mä en tiedä mikä :( Se välillä kiljahtelee, silleen että siihen selvästi sattuu. Mutta mä oon tunnustellut ja painellut ja venytellyt ja vanutellut.. mutta mikään paikka ei arista. Kynnet on leikattu ja suu tarkistettu. Korvat ok. Mä en tajua mihin sitä sattuu :( Mitä mä teen? Sanoin terpalle että en mä voi nyt tässä kohtaa muuta kuin seurailla sitä ja terppa sanoi että se tekisi samoin. Jos mä veisin sen eläinlääkäriin, niin se kuvattaisiin hännästä kirsuun ja otettais kokeita ja kaikkea, ja lasku olisi viidessä minuutissa pari tonnia. Mutta koska koira kuitenkin on oma iloinen itsensä, leikkiväinen ja syö ja juo ja niin pois päin, en ole kovin huolissani. Vielä.
Seurailen tilannetta. Silti mua pelottaa, että mitäs jos tämä onkin jo lopun alkua? Nalle täyttää joulukuussa 11v. eikä siis ole enää mikään nuorukainen. Mä niin toivon että saisin pitää koirani maailman loppuun asti... tai edes muutaman vuoden vielä.
Mutta se on tosiasia, että mulla ei ole varaa mihinkään hoitoihin. Joten jos jotain vakavaa tulee, se on menoa sitten.. :(
Kello tulee kymmenen ja mä käyn jotenkin ylikierroksilla.
Ahdistaa, vainottaa ja on tosi levoton olo. Tuleva yö pelottaa, koska en voi ikinä tietää mistä mä itseni löydän sen jälkeen, kun olen pääni tyynyyn painanut. Voin herätä vaikka keskeltä autotietä, näinkin on käynyt. Viime aikoina olen lähtenyt ulos ilman kenkiä. Ihme kyllä mulla on avaimet ollut mukana, muistaakseni vain kerran tai kaksi olen lähtenyt ulos ilman avainta.
Iso osa musta huutaa apua, auttakaa, pelastakaa, tehkää nyt ees jotain... mutta ihan yhtä iso osa musta huutaa kuolemaa. Itsetuhoisuus on mussa kiinni, se on osa minua, se on loinen joka imee musta voimat ja kietoo sormiensa ympärille. Mä en usko, että pääsen siitä koskaan, mä uskon, että mä tulen aina olemaan kuolemanvaarassa.
Ei mitään tietoa siitä missä mä olen ollut ja mitä tehnyt.
Käytin sitten koiran ulkona ja soitin terpalle. Terppa muisti että olin tänään sanonut etten ole syönyt tai juonut aamukahvin lisäksi mitään, joten nyt olisi jo aika. Vaan eihän mulla täällä ole oikeastaan mitään syötäväksi kelpaavaa, näkkäriä ja juustoa vähän. Sovittin että mä käyn kaupassa ja terppa soittaa mulle puolen tunnin päästä, että olen tallessa. No enhän mä mihinkään kauppaan päässyt, roikuin tossa mun ovessa ja ulisin etten uskalla mennä. Paniikki iski ja oksensin, ja siinä meni iltalääkkeet jotka otin puhelun aikana (pitää kohta ottaa ne uudestaan).
Terppa soitti ja jouduin sanomaan etten mä uskaltanut ulos lähteä. Sovittiin sitten niin että mä menen huomenna kauppaan ja jyrsin tänään näkkäriä. Ja jos en pysty huomennakaan sinne kauppaan menemään, niin sitten mä soitan uudestaan.
Tuntuu vaan niin typerältä soitella jostain tälläisestä.. huoh..
Terapiassa puhuttiin vaihteen vuoksi mun Lääkityksestä. Mullahan menee tällä hetkellä vain Seroquel prolong 800mg iltaisin + 700mg ketipinoria (7 x 100mg) ja orloc. Terpan mielestä heinäkuussa tapahtui notkahdus ja siitä eteenpäin mun vointi on huonontunut, on alkanut olemaan taas aika paljon vaeltelua, harhat on lisääntyneet jne.. Terppa aikoo tutkia mun lääkityshistorian ja ensi viikolla jatketaan aiheesta. Ei kyllä käy terppaa kateeksi, mä olen vuodesta 2008 ollut kuntoutustuella ja tähän aikaan mahtuu aika monet lääkitykset.. niitä kun on vaihdeltu eestaas jatkuvasti. Ja no, ennen tätä vuotta 2008 on myös sekalainen seurakunta erilaisia lääkkeitä, mutta niistä ajoista ei ole näissä potilastiedoissa tietoja, koska en ole ollut täällä potilaana sillon.
Puhuttiin myös mun koiraeläimestä. Sillä on joku hätänä, mutta mä en tiedä mikä :( Se välillä kiljahtelee, silleen että siihen selvästi sattuu. Mutta mä oon tunnustellut ja painellut ja venytellyt ja vanutellut.. mutta mikään paikka ei arista. Kynnet on leikattu ja suu tarkistettu. Korvat ok. Mä en tajua mihin sitä sattuu :( Mitä mä teen? Sanoin terpalle että en mä voi nyt tässä kohtaa muuta kuin seurailla sitä ja terppa sanoi että se tekisi samoin. Jos mä veisin sen eläinlääkäriin, niin se kuvattaisiin hännästä kirsuun ja otettais kokeita ja kaikkea, ja lasku olisi viidessä minuutissa pari tonnia. Mutta koska koira kuitenkin on oma iloinen itsensä, leikkiväinen ja syö ja juo ja niin pois päin, en ole kovin huolissani. Vielä.
Seurailen tilannetta. Silti mua pelottaa, että mitäs jos tämä onkin jo lopun alkua? Nalle täyttää joulukuussa 11v. eikä siis ole enää mikään nuorukainen. Mä niin toivon että saisin pitää koirani maailman loppuun asti... tai edes muutaman vuoden vielä.
Mutta se on tosiasia, että mulla ei ole varaa mihinkään hoitoihin. Joten jos jotain vakavaa tulee, se on menoa sitten.. :(
Kello tulee kymmenen ja mä käyn jotenkin ylikierroksilla.
Ahdistaa, vainottaa ja on tosi levoton olo. Tuleva yö pelottaa, koska en voi ikinä tietää mistä mä itseni löydän sen jälkeen, kun olen pääni tyynyyn painanut. Voin herätä vaikka keskeltä autotietä, näinkin on käynyt. Viime aikoina olen lähtenyt ulos ilman kenkiä. Ihme kyllä mulla on avaimet ollut mukana, muistaakseni vain kerran tai kaksi olen lähtenyt ulos ilman avainta.
Iso osa musta huutaa apua, auttakaa, pelastakaa, tehkää nyt ees jotain... mutta ihan yhtä iso osa musta huutaa kuolemaa. Itsetuhoisuus on mussa kiinni, se on osa minua, se on loinen joka imee musta voimat ja kietoo sormiensa ympärille. Mä en usko, että pääsen siitä koskaan, mä uskon, että mä tulen aina olemaan kuolemanvaarassa.
tiistai 9. syyskuuta 2014
Yöllisiä tapahtumia
Heräsin viime yönä kahden aikaan kamalaan räminään. Luulin että joku on mun parvekkeella ja hakkaa ikkunaa kivellä. Siltä se kuulosti. Lopulta kun uskalsin nousta ylös, kuulin surullista nau´untaa ja tajusin että Rumba oli jäänyt parvekkeelle kun nukkumaan mennessä suljin oven. Avasin oven ja reppana ampaisi kuin salama sisälle ja hyllyn taakse piiloon.
Miten mä saatoin olla niin huolimaton etten tajunnut kisun olevan partsilla? :(
Tuli niin kamala olo että piti itkeä enkä meinannut saada unta uudestaan mitenkään. Lepyttelin kisua sitten herkuilla joita se ei normaalisti saa, ja ehkä sain erehdykseni anteeksi.
Sitten kun mä vihdoin nukahdin uudestaan, näin unta että olin sekalaisessa sakissa, kaikki tuntemattomia ihmisiä. Oltiin jossain autiossa talossa jossa oli vihko pöydällä, missä oli numero 212 joka tarkoitti jotain tappavaa ruttoa. Sen numeron oli tarkoitus kertoa että siinä talossa asuneet ovat saaneet sen ruton ja se talo on vaarallinen paikka. Vaikea selittää unta näin kirjoittamalla.. siinä oli myös kaivo, jossa oli vettä joka kuohui ja kupli jotain vihreää ällötystä.
Uni oli niin kamala että vieläkin ahdistaa. Eihän se näin kirjoittamalla välity sellaisena kuin mä sen koin, mutta toivon etten enää näe moisia unia. Mielummin valvon kun katselen painajaisia.
Nukuin siis viime yönä jonkin verran, mutta ei sitä voi tälläkään kertaa levoksi sanoa.
Pitäisi soitella sille psykiatrille, mutta kun en uskalla. Pelottaa tarttua puhelimeen. Oli ihan riittävän kamalaa kun piti soittaa huoltomiehelle ja sopia aika koska ne tulevat tekemään huoneistotarkastuksen. Lappu asuntojen tarkastuksesta on tullut jo pari viikkoa sitten, huomenna alkaa ja mä sain vasta äsken soitettua ja sovittua tarkemman ajan, ei tänne voi kukaan tulla niin etten mä ole paikalla, koska on toi koiraeläin.
Tulevat sitten perjantaina klo 9.00 ja mä en tiedä miten mä pääsen ylös niin aikaisin!
Eilen oli hetken hyvä olla. Kävin E:n luona ♥ Viimeksi ollaan osastolla nähty. Oli ihan huippua :) Toivottavasti tavataa pian uudestaan!
Miten mä saatoin olla niin huolimaton etten tajunnut kisun olevan partsilla? :(
Tuli niin kamala olo että piti itkeä enkä meinannut saada unta uudestaan mitenkään. Lepyttelin kisua sitten herkuilla joita se ei normaalisti saa, ja ehkä sain erehdykseni anteeksi.
Sitten kun mä vihdoin nukahdin uudestaan, näin unta että olin sekalaisessa sakissa, kaikki tuntemattomia ihmisiä. Oltiin jossain autiossa talossa jossa oli vihko pöydällä, missä oli numero 212 joka tarkoitti jotain tappavaa ruttoa. Sen numeron oli tarkoitus kertoa että siinä talossa asuneet ovat saaneet sen ruton ja se talo on vaarallinen paikka. Vaikea selittää unta näin kirjoittamalla.. siinä oli myös kaivo, jossa oli vettä joka kuohui ja kupli jotain vihreää ällötystä.
Uni oli niin kamala että vieläkin ahdistaa. Eihän se näin kirjoittamalla välity sellaisena kuin mä sen koin, mutta toivon etten enää näe moisia unia. Mielummin valvon kun katselen painajaisia.
Nukuin siis viime yönä jonkin verran, mutta ei sitä voi tälläkään kertaa levoksi sanoa.
Pitäisi soitella sille psykiatrille, mutta kun en uskalla. Pelottaa tarttua puhelimeen. Oli ihan riittävän kamalaa kun piti soittaa huoltomiehelle ja sopia aika koska ne tulevat tekemään huoneistotarkastuksen. Lappu asuntojen tarkastuksesta on tullut jo pari viikkoa sitten, huomenna alkaa ja mä sain vasta äsken soitettua ja sovittua tarkemman ajan, ei tänne voi kukaan tulla niin etten mä ole paikalla, koska on toi koiraeläin.
Tulevat sitten perjantaina klo 9.00 ja mä en tiedä miten mä pääsen ylös niin aikaisin!
Eilen oli hetken hyvä olla. Kävin E:n luona ♥ Viimeksi ollaan osastolla nähty. Oli ihan huippua :) Toivottavasti tavataa pian uudestaan!
perjantai 5. syyskuuta 2014
Pohjakosketus
Eilen meni yli. Oli niin kamala olo etten muista koska viimeksi olisi ollut yhtä paha. Otin sitten yliannostuksen sekalaisia lääkkeitä ja tänään on olo ollut sen mukainen.. Olen nukkunut melkein koko päivän. Otin Orlocia, Ketipinoria, Serdolectia ja Cipramilia. Ja tietysti iltalääkkeet,
Tänään tuntui aamulenkillä siltä, että pyörryn just, oksetti ja sattui rintaan. Nyt on jo vähän parempi olo kun sain nukuttua.
Kohta pitäisi iltalenkille lähteä, mutta lyhyeksi jää, aika hutera olo vieläkin.
Mun ei ollut tarkoitus tappaa itseäni, ei eilen. Halusin vain saada lomaa itsestäni. Että voisin nukkua pahimman yli. No joo, ainahan mulla on taka-ajatuksena se itseni vahingoittaminen mutta kyllä mä tiesin etten mä siihen määrään kuole. Tässä onkin sitten selittelemistä terpalle.. huoh.. melkein pelottaa.
Olisi pitänyt soittaa terpalle. Mutta en pystynyt. Puhelin pelottaa liikaa. Samoin tänään mun oli tarkoitus soittaa psykolle, mutta koska nukuin niin se jäi, enkä mä varmaan muutenkaan olisi pystynyt siihen.
Myös taitojen käyttö eilen taisi vähän unohtua.. Olin niin solmussa ettei mulla pyörinyt päässä mikään muu kuin halu pois tästä, edes hetkeksi. Tavallaan mä onnistuinkin siinä mitä halusin, koska tämä päivä on mennyt peittojen alla. Oli ihan parasta nukkua kissa kainalossa ♥ Välillä kuulin bb:tä, välillä olin täysin taju pois.
Tulossa tylsä ja yksinäinen viikonloppu. Porukat on reissussa ja mä täällä. Huomenna mun veli menee katsomaan porukoiden kissaa, mä menen sunnuntaina. Siinäpä mun ohjelmat olikin, jotain ajankulua pitäisi keksiä. Varmaan kortteja tai koruja.. tai molempia.
Musta vaan tuntuu että mä en jaksa mitään. Oon ihan loppu, puhki kulunut. Mikään ei jaksa kiinnostaa, haluaisin vain nukkua. Koska nukkuessa ei ole suurempia tuskia. Tosin mä näen paljon painajaisia, joten aina sitä nukkumistakaan ei voi levoksi sanoa.
Nääh.. tuntuu taas siltä että mikään ei ole hyvin.
x(
Tänään tuntui aamulenkillä siltä, että pyörryn just, oksetti ja sattui rintaan. Nyt on jo vähän parempi olo kun sain nukuttua.
Kohta pitäisi iltalenkille lähteä, mutta lyhyeksi jää, aika hutera olo vieläkin.
Mun ei ollut tarkoitus tappaa itseäni, ei eilen. Halusin vain saada lomaa itsestäni. Että voisin nukkua pahimman yli. No joo, ainahan mulla on taka-ajatuksena se itseni vahingoittaminen mutta kyllä mä tiesin etten mä siihen määrään kuole. Tässä onkin sitten selittelemistä terpalle.. huoh.. melkein pelottaa.
Olisi pitänyt soittaa terpalle. Mutta en pystynyt. Puhelin pelottaa liikaa. Samoin tänään mun oli tarkoitus soittaa psykolle, mutta koska nukuin niin se jäi, enkä mä varmaan muutenkaan olisi pystynyt siihen.
Myös taitojen käyttö eilen taisi vähän unohtua.. Olin niin solmussa ettei mulla pyörinyt päässä mikään muu kuin halu pois tästä, edes hetkeksi. Tavallaan mä onnistuinkin siinä mitä halusin, koska tämä päivä on mennyt peittojen alla. Oli ihan parasta nukkua kissa kainalossa ♥ Välillä kuulin bb:tä, välillä olin täysin taju pois.
Tulossa tylsä ja yksinäinen viikonloppu. Porukat on reissussa ja mä täällä. Huomenna mun veli menee katsomaan porukoiden kissaa, mä menen sunnuntaina. Siinäpä mun ohjelmat olikin, jotain ajankulua pitäisi keksiä. Varmaan kortteja tai koruja.. tai molempia.
Musta vaan tuntuu että mä en jaksa mitään. Oon ihan loppu, puhki kulunut. Mikään ei jaksa kiinnostaa, haluaisin vain nukkua. Koska nukkuessa ei ole suurempia tuskia. Tosin mä näen paljon painajaisia, joten aina sitä nukkumistakaan ei voi levoksi sanoa.
Nääh.. tuntuu taas siltä että mikään ei ole hyvin.
x(
maanantai 1. syyskuuta 2014
Ahdistaa ja ahdistaa ja ahdistaa
Kamala olo. Ahdistaa niin että oksettaa, koko ajan, ilman taukoja. Tämä päivä on ollut ihan hirveä, harhoja ja ahdistusta. En voi kunnolla edes hengittää.
Tapasin eilen hurmaavan koiraeläimen ♥ Ihanan Staffin, en ole koskaan aikaisemmin livenä kyseisen rodun edustajia nähnyt ja tuo oli kyllä niin ihana että voisin kuvitella itsekin omistavan moisen otuksen. Hassu touhottaja :)
Ei näkynyt vielä tänään tilillä sähkölaskurahoja. Toivottavasti ne tulee huomenna. Marssin heti terapian jälkeen Mustiin&Mirriin jos ne rahat on tullu. Ostan koiralle ruokaa ja jos jää rahaa niin sitten sille jonkun luun. Nalle ei ole pitkään aikaan saanut kunnon luuta kaluttavaksi.
Tapasin eilen hurmaavan koiraeläimen ♥ Ihanan Staffin, en ole koskaan aikaisemmin livenä kyseisen rodun edustajia nähnyt ja tuo oli kyllä niin ihana että voisin kuvitella itsekin omistavan moisen otuksen. Hassu touhottaja :)
Ei näkynyt vielä tänään tilillä sähkölaskurahoja. Toivottavasti ne tulee huomenna. Marssin heti terapian jälkeen Mustiin&Mirriin jos ne rahat on tullu. Ostan koiralle ruokaa ja jos jää rahaa niin sitten sille jonkun luun. Nalle ei ole pitkään aikaan saanut kunnon luuta kaluttavaksi.
Lääkkeet kaapissa huutaa, tekisi mieli vetää yliannostus. Kokeilla kepillä jäätä, josko vihdoin pääsisin pois.
Yöt menee valvoessa tai vaeltaessa. Dissoilen taas pahemmin kuin vähään aikaan. Mä en jaksa enää. Mä oon oikeesti ihan loppu. Mut on imetty kuiviin.
Tänään olisin halunnut soittaa terpalle, mutta puhelimeen tarttuminen oli liian vaikeaa, en pystynyt.
Yritän jälleen sanoa itselleni, että yliannostus tai viiltely ei auta mitään. Ne ei muuta asioita paremmaksi, ne ei tee mulle hyvää, kumpikaan. Vaikka enhän mä mitään hyvää edes ansaitse, joten aika sama. Viiltely auttaa hetkeksi, yliannostus saa mut sekaisin.
En tiedä mistä revin voimat vastustaa itsetuhoilua.
:(
tiistai 26. elokuuta 2014
Lääkerumba jatkukoon
Eilen käytiin siis syömässä Cantina Westissä. Reissu meni ihan hyvin, saatiin sellainen pöytä mihin ei näkynyt muita asiakkaita joten muut ruokailijat eivät häirinneet. Ruoka oli hyvää ja sitä Todellakin oli riittävästi, melkein halkaisin itseni, hah.
Käytiin vielä jälkiruokakahvilla Ursulassa. Nam.
Ihmeiden aika ei todellakaan ole ohi, sain nimittäin jo nyt sossusta päätöksen ensi kuulle! Parasta on se, että ne ekaa kertaa maksaa mun hammaslääkärilaskun kokonaan! Ja kun ihmettelin miksei ole sähkölaskusta tullut päätöstä, niin ne olivatkin maksaneet sen sieltä ja unohtaneet laittaa mulle siitä tietoa. Joten se lasku on nyt maksettu kahteen kertaan. Sain myös maksusittarin lääkkeisiin ilman ruinaamista ja sitä mä tarvinkin, kerron kohta miksi.
Soitin Vantaan Energialle ja sovittiin että se mun maksama suoritus maksetaan mulle takaisin, tosin vasta vähän ajan päästä mutta kuitenkin. Sille rahalle olisi just nyt käyttöä, koska koiruudelta on nappulat lopussa, mut niillä on maksupäivä maanantaisin joten sille ei nyt voi mitään.
Ja miksi mä tarvitsen maksusittaria.. siksipä tietenkin että lääkitys muuttuu TAAS. Soitin äsken psykolle ja valitin ettei Serdolect toimi ollenkaan, mielialat vaihtelee hurjaa vauhtia päivän aikana ja harhat on edelleen samanlaisia, enkä mä nuku. Päätettiin että lopetetaan koko Serdolect ja tilalle vanha tuttu Seroquel prolong, tänään 400mg ja huomenna 800mg. Samalla mun pitäisi vähentää ketipinorin käyttöä, ettei ketiapiinin määrä mun kehossa kasvaisi liian suureksi. Nythän mä saan ottaa päivässä 700mg ketipinoria, niin olisi hyvä jos määrä pysyisi 400mg:ssa. Saapi nähdä kuin käy.
Jos muutosta olossa ei näy (parempaan suuntaan varsinkaan) niin sitten pitää ensi viikolla soittaa uudestaan. Tosin nykyinen lääkäri lähtee pois, joten puhelimeen vastaa toinen lääkäri, jonka nimi ainakin oli tuttu, että varmaan on ollut mulla joskus ennenkin.
Alkaa kyllä tosissaan nyppimään tämä lääkkeiden kanssa säätäminen. Vuosi jo mennyt eikä sopivaa lääkettä ole löytynyt.
Ai niin, kerroin psykolle että terppa on miettinyt onko mulla väärä diagnoosi, johon tohtori että se voi olla mahdollista, mutta skitsoaffektiivisella ja bipolla on hyvin saman tyyppinen lääkitys, että periaatteessa tässä kohtaa diagnoosilla ei ole niin väliä, mutta sanoi silti, että ehkä asiaa voisi tutkia.
Nyt pitäisi jaksaa raahautua sinne apteekkiin... paitsi että muistin just että mullahan taitaa olla seroja vielä jossain kaapissa, menenkin penkomaan...
Käytiin vielä jälkiruokakahvilla Ursulassa. Nam.
Ihmeiden aika ei todellakaan ole ohi, sain nimittäin jo nyt sossusta päätöksen ensi kuulle! Parasta on se, että ne ekaa kertaa maksaa mun hammaslääkärilaskun kokonaan! Ja kun ihmettelin miksei ole sähkölaskusta tullut päätöstä, niin ne olivatkin maksaneet sen sieltä ja unohtaneet laittaa mulle siitä tietoa. Joten se lasku on nyt maksettu kahteen kertaan. Sain myös maksusittarin lääkkeisiin ilman ruinaamista ja sitä mä tarvinkin, kerron kohta miksi.
Soitin Vantaan Energialle ja sovittiin että se mun maksama suoritus maksetaan mulle takaisin, tosin vasta vähän ajan päästä mutta kuitenkin. Sille rahalle olisi just nyt käyttöä, koska koiruudelta on nappulat lopussa, mut niillä on maksupäivä maanantaisin joten sille ei nyt voi mitään.
Ja miksi mä tarvitsen maksusittaria.. siksipä tietenkin että lääkitys muuttuu TAAS. Soitin äsken psykolle ja valitin ettei Serdolect toimi ollenkaan, mielialat vaihtelee hurjaa vauhtia päivän aikana ja harhat on edelleen samanlaisia, enkä mä nuku. Päätettiin että lopetetaan koko Serdolect ja tilalle vanha tuttu Seroquel prolong, tänään 400mg ja huomenna 800mg. Samalla mun pitäisi vähentää ketipinorin käyttöä, ettei ketiapiinin määrä mun kehossa kasvaisi liian suureksi. Nythän mä saan ottaa päivässä 700mg ketipinoria, niin olisi hyvä jos määrä pysyisi 400mg:ssa. Saapi nähdä kuin käy.
Jos muutosta olossa ei näy (parempaan suuntaan varsinkaan) niin sitten pitää ensi viikolla soittaa uudestaan. Tosin nykyinen lääkäri lähtee pois, joten puhelimeen vastaa toinen lääkäri, jonka nimi ainakin oli tuttu, että varmaan on ollut mulla joskus ennenkin.
Alkaa kyllä tosissaan nyppimään tämä lääkkeiden kanssa säätäminen. Vuosi jo mennyt eikä sopivaa lääkettä ole löytynyt.
Ai niin, kerroin psykolle että terppa on miettinyt onko mulla väärä diagnoosi, johon tohtori että se voi olla mahdollista, mutta skitsoaffektiivisella ja bipolla on hyvin saman tyyppinen lääkitys, että periaatteessa tässä kohtaa diagnoosilla ei ole niin väliä, mutta sanoi silti, että ehkä asiaa voisi tutkia.
Nyt pitäisi jaksaa raahautua sinne apteekkiin... paitsi että muistin just että mullahan taitaa olla seroja vielä jossain kaapissa, menenkin penkomaan...
sunnuntai 24. elokuuta 2014
Vauhdikas viikonloppu
Perjantaista asti on ollut vauhdikas olo. Tällä kertaa siitä on ollut hyötyäkin, nimittäin eilen kun veljeni muutti, olin auttamassa eikä virta loppunut kesken, vaikka koko päivä siinä menikin.
Haettiin eilen myös mulle kaverilta ruokapöytä ja tuolit. Mun edellinen ruokapöytäni toimittaa askartelupöydän virkaa makkarissa, joten mulla ei ruokapöytää vuoteen ole ollutkaan, nyt vihdoin taas on :) Se on juuri sopivan kokoinen pieneen keittiööni.
Perjantain muistan aika sumuisesti, mutta muistan selvästi sen puolituntisen, jolloin olo oli erittäin euforinen. Istuin tossa sängylläni ja hymyilin, kuplin hyvää oloa. Ajattelin että mä voin tehdä mitä vaan eikä mikään enää koskaan epäonnistu. Elämä on ihanaa ja minua terveempää ihmistä saa hakea.
Se kesti hetken, kunnes laimeni. Olin erittäin ahdistunut, mutta tuntui kuin päässäni olisi ollut miljoonia muurahaisia kipittämässä edestakaisin poluillaan. Tunsin itseni muurahaiskeoksi.
Ajatus rientää edelleen ja on levoton olo.
Tänään oltiin serkun synttäreillä, jotka olivat sitten vähän minunkin synttärit siinä ohimennen. Sain kukkiakin! Ja serkku oli leipononut mulle tiikerkakun ♥ Huomenna mennään mummin, papan ja serkun kanssa syömään Cantina Westiin. Tänä vuonna oli minun vuoroni päättää mihin mennään, ja tuolla ollaan oltu kerran aikaisemminkin, joten tiedän sen olevan hyvä paikka.
Vähän kyllä ahdistaa taas julkinen syöminen, mutta kaipa se menee..
Tänään koittaa kohta vuoden kohokohta! Vartin päästä alkaa Bb ja mulla on 24/7! Ah onnea :D Ja huomenna telkkuun palaa Salatut elämät ja vihdoin, vihdoin voi todella sanoa että syksy on alkanut ja piinaavan kuuma kesä alkaa olemaan takanpäin.
Joskin kesästä muistuttaa hiton kiukkuiset ampiaiset jotka yrittää väkisin mennä suuhun....
Nyt se on varmaan lähettävä varaamaan paikkaa katsomosta jotta näkee bb:tä sekä telkusta että koneelta.. hahhah.. hyvästi elämä!
Haettiin eilen myös mulle kaverilta ruokapöytä ja tuolit. Mun edellinen ruokapöytäni toimittaa askartelupöydän virkaa makkarissa, joten mulla ei ruokapöytää vuoteen ole ollutkaan, nyt vihdoin taas on :) Se on juuri sopivan kokoinen pieneen keittiööni.
Perjantain muistan aika sumuisesti, mutta muistan selvästi sen puolituntisen, jolloin olo oli erittäin euforinen. Istuin tossa sängylläni ja hymyilin, kuplin hyvää oloa. Ajattelin että mä voin tehdä mitä vaan eikä mikään enää koskaan epäonnistu. Elämä on ihanaa ja minua terveempää ihmistä saa hakea.
Se kesti hetken, kunnes laimeni. Olin erittäin ahdistunut, mutta tuntui kuin päässäni olisi ollut miljoonia muurahaisia kipittämässä edestakaisin poluillaan. Tunsin itseni muurahaiskeoksi.
Ajatus rientää edelleen ja on levoton olo.
Tänään oltiin serkun synttäreillä, jotka olivat sitten vähän minunkin synttärit siinä ohimennen. Sain kukkiakin! Ja serkku oli leipononut mulle tiikerkakun ♥ Huomenna mennään mummin, papan ja serkun kanssa syömään Cantina Westiin. Tänä vuonna oli minun vuoroni päättää mihin mennään, ja tuolla ollaan oltu kerran aikaisemminkin, joten tiedän sen olevan hyvä paikka.
Vähän kyllä ahdistaa taas julkinen syöminen, mutta kaipa se menee..
Tänään koittaa kohta vuoden kohokohta! Vartin päästä alkaa Bb ja mulla on 24/7! Ah onnea :D Ja huomenna telkkuun palaa Salatut elämät ja vihdoin, vihdoin voi todella sanoa että syksy on alkanut ja piinaavan kuuma kesä alkaa olemaan takanpäin.
Joskin kesästä muistuttaa hiton kiukkuiset ampiaiset jotka yrittää väkisin mennä suuhun....
Nyt se on varmaan lähettävä varaamaan paikkaa katsomosta jotta näkee bb:tä sekä telkusta että koneelta.. hahhah.. hyvästi elämä!
torstai 21. elokuuta 2014
Jatkuu jatkuu, vai jatkuuko sittenkään?
Tänään oli terapia ja se pelottava Arviointi. Terppa oli tullut siihen tulokseen että on halukas jatkamaan mun kanssa. Joka on tietysti hyvä asia ja olen siitä yhtä aikaa sekä yllättynyt, että pelästynyt. Tavallaan, jos terppa olisi sanonut, että se ei halua jatkaa, niin mä olisin päässyt helpommalla. Uskon että tämä toinen vuosi dkt:ta on edellistä paljon rankempi. Siksi että nyt multa vaaditaan entitäkin enemmän enkä mä pysty siihen mitä multa odotetaan.
Esimerkiksi tänään, olisi pitänyt tehdä terpan kanssa tietoisuusharjoitus, läsnäoloprosentit. Siinä kerrotaan prosentteina kuinka paljon on tilanteessa läsnä ja kuinka paljon lähimenneisyydessä tai lähitulevaisuudessa.. tai jossain.
Enhän mä siihen pystynyt. Menin ihan lukkoon ja meinasin oksentaa siihen paikkaan. Toi on mulle tuttu harjoitus, sitä tehdään aika usein ryhmässä (johon mä en tietenkään ääneen osallistu, hiljaa itsekseni yleensä kyllä teen sen).
Terppa sanoi etten mä edes yritä, mikä ei pidä paikkansa. Mutta jostain syystä kaikki noi tehtävät saa mut ihan paniikkiin, vaikka tiedän että varsinkaan tässä tehtävässä ei voi tehdä väärin. Ei vaan voi. Mut silti mua ahdistaa ja pelottaa ja jännittää.
Näitä tälläisiä tullaan varmasti vaatimaan enemmän enkä mä tiedä kuinka selviän :(
Sitten viikkokorttiin pitää jatkossa kirjoittaa joka päivä vähintään yhdestä taidosta jota olen harjoitellut. Sen ei tarvitse olla joka päivä eri taito, mutta jotain on kokeiltava päivittäin. Ei se ole ongelma että mä päivittäin niitä harjottelen, mutta siitä kirjoittaminen ja puhuminen on! Ja jälleen kerran, en tiedä miksi. Se vaan on.
Huoh.
Eilen oli ryhmä. En muista siitä mitään, mutta olen mä ollut siellä.
Ensi viikolla ei ole terapiaa, ja ihme kyllä mua ei ahdista se yhtään. Päinvastoin, jostain syystä mulla on suorastaan helpottunut olo! :o
On vähän sellainen hypotusolo. Ei pahasti, mutta vähän. Muurahaiset kuhisee päässä. Miljoona asiaa pyörii yhtä aikaa mielessä.
Rahattomuus ahdistaa, pelottaa että loppuu taas nappulat herra koiralta. Ne ei kyllä mitenkään riitä syyskuuhun asti.
Sossukaan ei tee töitään, tästä on yli kuukausi kun vein mun sähkölaskun sinne, eikä siitä ole vieläkään tullut päätöstä. Eilen vein uuden toimeentulotukihakemuksen liitteineen, saapi nähdä kauanko kestää jotta siitä tulee päätös. Siinä on mukana myös mun hammaslääkärilasku joka ei ole ihan pieni.
Aargh... pitäisi äkkiä keksiä jotain, ennen kuin tämä ahdistus vie mut mukanaan.. kylppärissä oleva ensiaputerä huutaa ja kiljuu, mutta toistaiseksi järki kieltää tarrautumasta siihen. Yritän sanoa itselleni, että terapian jälkeiset tunnit ja yleensä kyllä koko ilta, on aina rankkaa. On aina sellanen pöllähtänyt ja väsynyt olo, siihen ei tarvita viiltoja jotta siitä selviytyy.. ei tarvita, eihän?
Esimerkiksi tänään, olisi pitänyt tehdä terpan kanssa tietoisuusharjoitus, läsnäoloprosentit. Siinä kerrotaan prosentteina kuinka paljon on tilanteessa läsnä ja kuinka paljon lähimenneisyydessä tai lähitulevaisuudessa.. tai jossain.
Enhän mä siihen pystynyt. Menin ihan lukkoon ja meinasin oksentaa siihen paikkaan. Toi on mulle tuttu harjoitus, sitä tehdään aika usein ryhmässä (johon mä en tietenkään ääneen osallistu, hiljaa itsekseni yleensä kyllä teen sen).
Terppa sanoi etten mä edes yritä, mikä ei pidä paikkansa. Mutta jostain syystä kaikki noi tehtävät saa mut ihan paniikkiin, vaikka tiedän että varsinkaan tässä tehtävässä ei voi tehdä väärin. Ei vaan voi. Mut silti mua ahdistaa ja pelottaa ja jännittää.
Näitä tälläisiä tullaan varmasti vaatimaan enemmän enkä mä tiedä kuinka selviän :(
Sitten viikkokorttiin pitää jatkossa kirjoittaa joka päivä vähintään yhdestä taidosta jota olen harjoitellut. Sen ei tarvitse olla joka päivä eri taito, mutta jotain on kokeiltava päivittäin. Ei se ole ongelma että mä päivittäin niitä harjottelen, mutta siitä kirjoittaminen ja puhuminen on! Ja jälleen kerran, en tiedä miksi. Se vaan on.
Huoh.
Eilen oli ryhmä. En muista siitä mitään, mutta olen mä ollut siellä.
Ensi viikolla ei ole terapiaa, ja ihme kyllä mua ei ahdista se yhtään. Päinvastoin, jostain syystä mulla on suorastaan helpottunut olo! :o
On vähän sellainen hypotusolo. Ei pahasti, mutta vähän. Muurahaiset kuhisee päässä. Miljoona asiaa pyörii yhtä aikaa mielessä.
Rahattomuus ahdistaa, pelottaa että loppuu taas nappulat herra koiralta. Ne ei kyllä mitenkään riitä syyskuuhun asti.
Sossukaan ei tee töitään, tästä on yli kuukausi kun vein mun sähkölaskun sinne, eikä siitä ole vieläkään tullut päätöstä. Eilen vein uuden toimeentulotukihakemuksen liitteineen, saapi nähdä kauanko kestää jotta siitä tulee päätös. Siinä on mukana myös mun hammaslääkärilasku joka ei ole ihan pieni.
Aargh... pitäisi äkkiä keksiä jotain, ennen kuin tämä ahdistus vie mut mukanaan.. kylppärissä oleva ensiaputerä huutaa ja kiljuu, mutta toistaiseksi järki kieltää tarrautumasta siihen. Yritän sanoa itselleni, että terapian jälkeiset tunnit ja yleensä kyllä koko ilta, on aina rankkaa. On aina sellanen pöllähtänyt ja väsynyt olo, siihen ei tarvita viiltoja jotta siitä selviytyy.. ei tarvita, eihän?
lauantai 16. elokuuta 2014
Eilen musta tuli vanha
Eilen mä vanhenin. Olen jo 29v. Kamalaa!! :( Vietin päivän suurimmaksi osaksi peittojen alla. Iltapäivällä kävin veljeä avustamassa muutossa ja sitten kävin porukoilla syömässä ja kahvittelemassa.
Vanha vanha vanha vanha.
Tänään käytiin äidin ja veljen kanssa Oklahomassa syömässä, vähän niin kuin synttäriateria. Oli kyllä hyvää, mutta koska on lauantai, ravintola oli ääriään myöten täynnä ja siellä oli aika äänekäs polttariporukkakin. Se ahdisti, paljon.
Mutta joka tapauksessa, ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Nam.
On jo pidempään ollut fyysisesti omituinen olo. Väsyttää koko ajan, hengästyn ihan pienestäkin liikunnasta ja muutenkin on jotenkin huono olo. En jaksa tehdä mitään.
Varsinkin tänään on ollut erityisen vaikea olo, sen lisäksi että käytiin ravintolassa, käytiin sitä ennen kirppiksellä ja mä luulin että mulla menee jalat alta siellä kun oli niin vaikea olo. Välillä huimaa. Ja ei, ei johdu siitä että en söisi, kyllä mä syön. Ainut asia mitä en tee, on veden juonti. Veteen mä En koske. Mutta juon kyllä muuta.
Ensi viikonloppuna mun veli muuttaa lopullisesti (naapuri taloon) ja samalla voitaisiin hakea mulle ruokapöytä ja tuolit, mun kaverin sisko lupas ne mulle kun ei itse tarvitse ja mulla ei ole ruokapöytää ollenkaan, kun otin sen askartelukäyttöön..
Epätodellinen olo. Tuntuu kuin olisin kuplassa. Kaikki äänet tuntuvat tulevan toisesta ulottuvuudesta.
Huomenna on sunnuntai ja ihan kohta on taas keskiviikko ja pitäisi ryhmään mennä. Ei vois vähempää kiinnostaa. Mua pelottaa mennä sinne, viime viikkoisen jälkeen.
Torstaina on terapia ja sillon saan tietää, saanko mä jatkaa dkt:ta vielä, vai päättyykö se tähän.
Pelottaa.
Vanha vanha vanha vanha.
Tänään käytiin äidin ja veljen kanssa Oklahomassa syömässä, vähän niin kuin synttäriateria. Oli kyllä hyvää, mutta koska on lauantai, ravintola oli ääriään myöten täynnä ja siellä oli aika äänekäs polttariporukkakin. Se ahdisti, paljon.
Mutta joka tapauksessa, ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Nam.
On jo pidempään ollut fyysisesti omituinen olo. Väsyttää koko ajan, hengästyn ihan pienestäkin liikunnasta ja muutenkin on jotenkin huono olo. En jaksa tehdä mitään.
Varsinkin tänään on ollut erityisen vaikea olo, sen lisäksi että käytiin ravintolassa, käytiin sitä ennen kirppiksellä ja mä luulin että mulla menee jalat alta siellä kun oli niin vaikea olo. Välillä huimaa. Ja ei, ei johdu siitä että en söisi, kyllä mä syön. Ainut asia mitä en tee, on veden juonti. Veteen mä En koske. Mutta juon kyllä muuta.
Ensi viikonloppuna mun veli muuttaa lopullisesti (naapuri taloon) ja samalla voitaisiin hakea mulle ruokapöytä ja tuolit, mun kaverin sisko lupas ne mulle kun ei itse tarvitse ja mulla ei ole ruokapöytää ollenkaan, kun otin sen askartelukäyttöön..
Epätodellinen olo. Tuntuu kuin olisin kuplassa. Kaikki äänet tuntuvat tulevan toisesta ulottuvuudesta.
Huomenna on sunnuntai ja ihan kohta on taas keskiviikko ja pitäisi ryhmään mennä. Ei vois vähempää kiinnostaa. Mua pelottaa mennä sinne, viime viikkoisen jälkeen.
Torstaina on terapia ja sillon saan tietää, saanko mä jatkaa dkt:ta vielä, vai päättyykö se tähän.
Pelottaa.
torstai 14. elokuuta 2014
Diagnoosina sillisalaatti
Tänään siis alkoi terapia pitkän tauon jälkeen :) Olen siitä erittäin tyytyväinen. Oli ihan parasta nähdä terppaa ja puhua jutuista.. käytiin tosin aika pintapuolisesti läpi viikkokortit, puhuttiin myös eilisestä ryhmästä josta lähdin kesken pois, toisten ryhmäläisten käytöksen vuoksi. Terppa sanoi, että siinä tilanteessa olin toiminut oikein (puolustin toista ryhmäläistä.. tai jotain), mutta on väärin että mä joudun kärsimään kun toiset pöllöilee. En nyt jaksa selittää mitä tapahtui, mutta kaikki sai alkunsa jo viime viikolla ja eilen tilanne kärjistyi niin, että sekä minä että yksi toinenkin ryhmäläinen lähti kesken kotiin.
Siitä puhuttiin jonkin verran.
Mutta sitten oli tärkeämpi asia jota terppa oli miettinyt.
Että onko mulla kenties täysin väärä diagnoosi.
Terppa on miettinyt, että mulla voisi olla skitsoaffektiivinen häiriö. Mulle on vuoden ajan etsitty sopivaa lääkitystä bipon hoitoon, mutta sopivaa lääkettä ei vain ole löytynyt. Harhat on ja pysyy.
Kun kysyin että mites sitten kun mulla on niitä hypojaksoja, niin terppa sanoi, että nekin kuuluvat skitsoaffektiiviseen.
Olihan mulla joskus ihan vähän aikaa tuo diagnoosinakin, mutta se otettiin pois.
Jotenkin pelottavaa että mun kaksisuuntaisuus ei olisikaan sitä, vaan jotain ihan muuta. Vai voisinko olla sekä bipo, epävakaa että skitsoaffektiinen?
Kammottavaa.
Pelästyin kun tajusin, että sittenhän mä en enää kuulu mielialahäiriöpolille enkä siis myöskään osastolle joutuessani pääsisi tutulle osastolle, vaan joutuisin ihan muualle. Tähän terppa totesi, että tästä tutusta osastosta tulee vuoden sisällä AVO-OSASTO! Siis WHAAT!?! Kuka neropatti sen on menny keksimään? Ja suljettu osasto olisi stadissa ja siellä sekaisin espoolaiset, vantaalaiset ja helsinkiläiset. Siis voi jee mä sanon.
Enmävaantajuaenkäymmärrä.
Siitä puhuttiin jonkin verran.
Mutta sitten oli tärkeämpi asia jota terppa oli miettinyt.
Että onko mulla kenties täysin väärä diagnoosi.
Terppa on miettinyt, että mulla voisi olla skitsoaffektiivinen häiriö. Mulle on vuoden ajan etsitty sopivaa lääkitystä bipon hoitoon, mutta sopivaa lääkettä ei vain ole löytynyt. Harhat on ja pysyy.
Kun kysyin että mites sitten kun mulla on niitä hypojaksoja, niin terppa sanoi, että nekin kuuluvat skitsoaffektiiviseen.
Olihan mulla joskus ihan vähän aikaa tuo diagnoosinakin, mutta se otettiin pois.
Jotenkin pelottavaa että mun kaksisuuntaisuus ei olisikaan sitä, vaan jotain ihan muuta. Vai voisinko olla sekä bipo, epävakaa että skitsoaffektiinen?
Kammottavaa.
Pelästyin kun tajusin, että sittenhän mä en enää kuulu mielialahäiriöpolille enkä siis myöskään osastolle joutuessani pääsisi tutulle osastolle, vaan joutuisin ihan muualle. Tähän terppa totesi, että tästä tutusta osastosta tulee vuoden sisällä AVO-OSASTO! Siis WHAAT!?! Kuka neropatti sen on menny keksimään? Ja suljettu osasto olisi stadissa ja siellä sekaisin espoolaiset, vantaalaiset ja helsinkiläiset. Siis voi jee mä sanon.
Enmävaantajuaenkäymmärrä.
tiistai 12. elokuuta 2014
Ne tietää, että mä olen hullu
Tänään oli hammaslääkärissä käynti. Paikkasi viimeiset reiät ja nyt on marraskuussa enää hammaskiven poistoa. Muuten on hampit kunnossa nyt, vihdoin! Ennen joulua tämä rumba aloitettiin ja vasta nyt elokuussa se on ohi. Ehkä kannattaisi jatkossa käydä tarkastuksessa vähän useammin, ei niin että aina päivystykseen siinä pisteessä että hammas on vedettävä pois... minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.. etc..
Turvaton ja ahdistunut olo. Tuntuisi paremmalta, jos ovi olisi lukossa sisäpuolelta, eikä minulla olisi itselläni avainta siihen.
Epätodellinen, harhainen tunnelma.
Iltalenkillä vastaan tulevat ihmiset lähettelivät minusta viestejä johonkin, jollekin.
Naapurit aivan varmasti kuuntelevat mitä teen täällä, ne tietää että mä olen hullu ja siksi kyttäävät.
Vielä jokin pieni järjen ääni yrittää kuiskailla, että noi on harhoja.
Ne on harhoja.
Ne on harhoja.
Mutta ne on niin toden tuntuisia.
Ääni kuiskaa korvaan, käskee viiltämään, käskee ottamaan lääkkeitä.
Tapa itsesi, ennen kuin tulet tapetuksi.
Huomenna on taas ryhmä. Voi tuskien tuska. Onks ihan pakko jos ei halua? Ei mua siellä kukaan kaipaa, tuskin ne edes huomaa jos mä en mene. Olenhan näkymätön, arvoton.
Torstaita odotan, sitten on terapia ja tämä kamala kesä alkaa olemaan ohitse.
Vielä kun nämä helteet haihtuisivat kokonaan.. tänään satoi vettä kun olin menossa hammaslääkäriin. Oli ihana tuntea sadepisarat iholla.
Halu vahingoittaa itseäni on suuri. Haluan tuntea terän tanssivan ihollani.
Haluan kuolla.
Turvaton ja ahdistunut olo. Tuntuisi paremmalta, jos ovi olisi lukossa sisäpuolelta, eikä minulla olisi itselläni avainta siihen.
Epätodellinen, harhainen tunnelma.
Iltalenkillä vastaan tulevat ihmiset lähettelivät minusta viestejä johonkin, jollekin.
Naapurit aivan varmasti kuuntelevat mitä teen täällä, ne tietää että mä olen hullu ja siksi kyttäävät.
Vielä jokin pieni järjen ääni yrittää kuiskailla, että noi on harhoja.
Ne on harhoja.
Ne on harhoja.
Mutta ne on niin toden tuntuisia.
Ääni kuiskaa korvaan, käskee viiltämään, käskee ottamaan lääkkeitä.
Tapa itsesi, ennen kuin tulet tapetuksi.
Huomenna on taas ryhmä. Voi tuskien tuska. Onks ihan pakko jos ei halua? Ei mua siellä kukaan kaipaa, tuskin ne edes huomaa jos mä en mene. Olenhan näkymätön, arvoton.
Torstaita odotan, sitten on terapia ja tämä kamala kesä alkaa olemaan ohitse.
Vielä kun nämä helteet haihtuisivat kokonaan.. tänään satoi vettä kun olin menossa hammaslääkäriin. Oli ihana tuntea sadepisarat iholla.
Halu vahingoittaa itseäni on suuri. Haluan tuntea terän tanssivan ihollani.
Haluan kuolla.
sunnuntai 10. elokuuta 2014
Päivä Porkkalassa
Eilen oli oikeastaan ihan kiva päivä. Pitkästä aikaa. Lähdettiin aamusta äidin, iskän ja papan kanssa torille ja aamupalalla Ursulaan jonne myös mun kummisetä vaimoineen tuli. Sitten kurvattiin koko porukka Porkkalaan mökille uimaan ja oleilemaan.
En edes muista koska olisin viimeksi meressä uinut! Siitä on valovuosia. Meidän ranta on sikäli vähän huono että se on tosi pahasti levääntynyt, kun siinä niin harvoin uidaan, mutta eipä se lopulta niin hirveästi haitannut, siihen levään tottui aika nopeasti.
Huomenna on taas oma terppa vastaamassa puhelimeen ja torstaina vihdoin on terapia! Mutta siltikin, odottavan aika on pitkä.. todella, todella pitkä.
Tänään olen tehnyt kolme tilauskorttia, muuta en ole jaksanut. Olen yrittänyt nukkua, mutta koska uni ei ole tullut, olen katsellut Housea koneelta. Sellainen "en jaksa olla" päivä. Tekisi mieli vaan kadota.
Kohta alkaa kauan odotettu Bb! Harmi vaan ettei mulla ole varaa ostaa 24/7:kaa, ainakaan heti alkuun. Joka iltaiset koosteet tulee varmasti katsottua, mutta niistä ei näe kuin pienen osan talon tapahtumista..
Paljon olisi asiaa, mutta en nyt osaa laittaa ajatuksia paperille, joten jääköön tämä nyt..
En edes muista koska olisin viimeksi meressä uinut! Siitä on valovuosia. Meidän ranta on sikäli vähän huono että se on tosi pahasti levääntynyt, kun siinä niin harvoin uidaan, mutta eipä se lopulta niin hirveästi haitannut, siihen levään tottui aika nopeasti.
Huomenna on taas oma terppa vastaamassa puhelimeen ja torstaina vihdoin on terapia! Mutta siltikin, odottavan aika on pitkä.. todella, todella pitkä.
Tänään olen tehnyt kolme tilauskorttia, muuta en ole jaksanut. Olen yrittänyt nukkua, mutta koska uni ei ole tullut, olen katsellut Housea koneelta. Sellainen "en jaksa olla" päivä. Tekisi mieli vaan kadota.
Kohta alkaa kauan odotettu Bb! Harmi vaan ettei mulla ole varaa ostaa 24/7:kaa, ainakaan heti alkuun. Joka iltaiset koosteet tulee varmasti katsottua, mutta niistä ei näe kuin pienen osan talon tapahtumista..
Paljon olisi asiaa, mutta en nyt osaa laittaa ajatuksia paperille, joten jääköön tämä nyt..
keskiviikko 6. elokuuta 2014
Arjen paluu
Tänään oli ensimmäinen ryhmä kesätauon jälkeen.
Ja kuten jo ennalta ajattelin, se oli pelkkää kärsimystä.
Ahdisti, kuulin ääniä, oksetti, pelotti ... mitä vielä.
En muista juurikaan mitään siitä mistä puhuttiin.
Todella hyödyllistä siis.
Huoh.
Nyt alkaa taas tämä jatkuva pieni paniikki, melkein olin unohtanut miten kamalaa tämä on. Keskiviikkona ryhmän jälkeen on helpottunut olo - se on ohi - mutta sitten viimeistään lauantaina alkaa paniikki tulevasta keskiviikosta.. Keskiviikot pitäisi kieltää lailla...
Huomenna on torstai ja tasan viikko seuraavaan terapiaan. En enää jaksaisi odottaa.. tosin mun tuurilla siitä tapaamisesta tulee huono ja sitten olen odottanut ihan "turhaan".
Tästä on nyt noin viikko kun nostin lääkityksen annostusta eikä siitä ole ollut apua. Harhoja on edelleen, nukkuminen olematonta ja dissoilu on lisääntynyt. Olen nyt muutamana yönä "herännyt" pihalta ja kauhua ei voi sanoin kuvailla kun olen tajunnut että olen keskellä metsää enkä Yhtään tiedä missä on se metsä, mihin olen vaeltanut. Onneksi kaupungissa nämä metsät ovat aika pieniä, joten eksymään en ole päässyt.
Muutenkin mulla muisti pätkii pahasti, tuntuu kuin mun muistista olisi leikelty palasia pois, jätetty tilalle vain tyhjää.
Nyt juuri tällä hetkellä on hirmuinen viiltelyhimo. Tekisi niin mieli ottaa ja upottaa terä ranteeseen, repiä, raastaa, raadella... Itseni vahingoittaminen on mulle huumetta.. kun sen kerran aloittaa, sitä on mahdotonta lopettaa. Mä melkein kuulen sen terän kutsun, lääkkeiden huudon kaapista.. tule, mene ja ota..
Eikä elämää helpota yhtään se, että mun pään sisäiset äänetkin käskevät viiltelemään.
En vieläkään juo hanavettä. Siinä on jotain pahaa. Olen aika vähäisellä juomisella muutenkin, kun tuntuu että kaikessa on jotain pahaa. Jotain itiöitä, jotka alkavat kasvamaan mun sisälläni.
... pitäiskö ottaa yhteyttä psykiatriin?
Ja kuten jo ennalta ajattelin, se oli pelkkää kärsimystä.
Ahdisti, kuulin ääniä, oksetti, pelotti ... mitä vielä.
En muista juurikaan mitään siitä mistä puhuttiin.
Todella hyödyllistä siis.
Huoh.
Nyt alkaa taas tämä jatkuva pieni paniikki, melkein olin unohtanut miten kamalaa tämä on. Keskiviikkona ryhmän jälkeen on helpottunut olo - se on ohi - mutta sitten viimeistään lauantaina alkaa paniikki tulevasta keskiviikosta.. Keskiviikot pitäisi kieltää lailla...
Huomenna on torstai ja tasan viikko seuraavaan terapiaan. En enää jaksaisi odottaa.. tosin mun tuurilla siitä tapaamisesta tulee huono ja sitten olen odottanut ihan "turhaan".
Tästä on nyt noin viikko kun nostin lääkityksen annostusta eikä siitä ole ollut apua. Harhoja on edelleen, nukkuminen olematonta ja dissoilu on lisääntynyt. Olen nyt muutamana yönä "herännyt" pihalta ja kauhua ei voi sanoin kuvailla kun olen tajunnut että olen keskellä metsää enkä Yhtään tiedä missä on se metsä, mihin olen vaeltanut. Onneksi kaupungissa nämä metsät ovat aika pieniä, joten eksymään en ole päässyt.
Muutenkin mulla muisti pätkii pahasti, tuntuu kuin mun muistista olisi leikelty palasia pois, jätetty tilalle vain tyhjää.
Nyt juuri tällä hetkellä on hirmuinen viiltelyhimo. Tekisi niin mieli ottaa ja upottaa terä ranteeseen, repiä, raastaa, raadella... Itseni vahingoittaminen on mulle huumetta.. kun sen kerran aloittaa, sitä on mahdotonta lopettaa. Mä melkein kuulen sen terän kutsun, lääkkeiden huudon kaapista.. tule, mene ja ota..
Eikä elämää helpota yhtään se, että mun pään sisäiset äänetkin käskevät viiltelemään.
En vieläkään juo hanavettä. Siinä on jotain pahaa. Olen aika vähäisellä juomisella muutenkin, kun tuntuu että kaikessa on jotain pahaa. Jotain itiöitä, jotka alkavat kasvamaan mun sisälläni.
... pitäiskö ottaa yhteyttä psykiatriin?
torstai 31. heinäkuuta 2014
Kuuleeko kukaan, jos tarpeeksi huudan?
Kun vihdoin sain kerättyä rohkeutta tarttua puhelimeen ja soittaa lääkärille, se ei vastaa mulle kolmena päivänä. Tulin siihen tulokseen, että sillä on siellä numeronäyttö ja se ihan kiusallaan ei vastaa mulle. Ja niin.. numeronäyttö sillä ainakin on, koska se soitti mulle tiistaina takaisin ja sanoi, että olit soitellut... Hmm..
Kerroin harhoista, unettomuudesta, ahdistuksesta. Sanoin etten ole kahteen kuukauteen nukkunut, ahdistus on sitä luokkaa että oksentelen, pelkään ihmisiä (koska ne kyttää ja vahtii), naapurit kuuntelee, puhelinta kuunnellaan, vesijohtovesi on myrkytettyä...
Jotenkin mulla on tunne, että viesti ei kuitenkaan mennyt perille, että se ei ottanut mua kovin vakavissaan. Sovittiin että mä nostan ton Serdolectin 20mg ja sitten viikko siitä eteenpäin seurataan mitä tapahtuu. Kyllä se sanoi että aika huonolta näyttää, koska mun olo on mennyt vain ja ainoastaan huonompaan suuntaan tämän lääkkeen aikana. Että ehkä joudutaan palaamaan johonkin vanhempaan lääkkeeseen, koska nyt nämä uusimmat on käyty läpi. Mainitsi Leponexin, joka on ollut mulla joskus vuosia sitten, se on ainut lääke joka on vähentänyt mun harhoja niin, että olen jotenkin voinut olla, mutta. Mutta. Mutta. Leponex vaatii labrat säännöllisesti ja siihen mä en ole suostuvainen. Mua ei pistellä.
Jotenkin olen pettynyt siihen miten laimeasti lääkäri reagoi kun kerroin asiani. En mä tiedä mitä mä odotin, mutta jotain muuta kuin "ahaa" ja "jaajaa".
Laskin, että tasan kaksi viikkoa seuraavaan terapiatapaamiseen. Siis vielä!! Miten tää aika näin matelee.. mutta toisaalta taas kulkee hirveetä vauhtia, nimittäin ihan just on ryhmätauko ohi. Ensi viikolla jatkuu ja mä ahdistun nyt jo solmuun kun ajattelen sitä.
Mä en tiedä miten mä pystyn menemään sinne. Ihan järkyttävän kamalan hirveää.
Tänään on ollut extravaikea päivä. Ahdistaa, tuskastuttaa. Eikä tämä helle auta asiaa lainkaan. Hetken taisin jopa nukkua tossa iltapäivällä. Se on paljon se, koska tällä viikolla olen nukkunut öisin yhteensä 5 tuntia. Siis sunnuntaista lähtien. Mulla ei pää enää kauaa kestä tätä valvomista.
Koko ajan on epätodellinen ja poissaoleva olo. Tuntuu että voin minä hetkenä hyvänsä hukkua tyhjyyteen, täydelliseen tiedottomuuteen. Muisti pätkii ja tuntuu että mun pää luo valheellisia tapahtumia. Tätä on vaikea selittää, mutta yhtäkkiä saatan tajuta että olen juuri äsken jutellut jonkun kanssa puhelimessa. Paitsi etten ole. En ole puhunut puhelimessa tiistain jälkeen. Ja sitä ennen en ikuisuuteen. Joten en ole voinut juuri äsken puhua kenenkään kanssa puhelimessa, vaikka mun mieli yrittää muuta väittää.
En jaksa odottaa että tämä kesä on ohi. Ainut "kesäinen" asia jonka olen tehnyt on se että kävin sunnuntaina äidin kanssa uimassa. Kolmeen vuoteen en ole itseäni uittanut ja nyt mä sen tein. Olen siitä ylpeä. Uiminen on aina ollut lähellä sydäntäni, pentuna jos rannalle mentiin, mä uin tuntikausia, tulin pois vedestä vasta kun lähdettiin kotiin, enkä silloinkaan mielelläni. Mutta nykyään mä en enää samalla tavalla nauti siitäkään. Ulkoinen olemukseni hävettää ja ahdistaa niin paljon, ettei rannalle tule enää niin helposti mentyä. Mutta sunnuntaina uin ja hyvä niin.
En ole muuten kertaakaan soittanut varaterpalle. Hyvä minä jee!
Ja toistaiseksi vain kerran olen sortunut itseni vahingoittamiseen. Eilen.
Koko päivän yritin siirtää ahdistusta kaikin keinoin, mutta lopulta terä vei voiton ja mahani uusia viiltoja. Pakko viiltää mahaan, koska se on ainut paikka jota kukaan ei varmasti näe näin kesällä..
Kuolema pyörii koko ajan mielessä. Kohta mä ikäännyn ja olen taas kärsinyt yhden vuoden lisää. Yhden vuoden, jonka aikana olisi pitänyt tapahtua paljon edistystä, mun olisi kuulunut kasvaa ja muuttua, mutta mä en näe että mitään sellaista olisi tapahtunut. Mä oon yhtä rikki kuin vuosi sitten. Yhtä itsetuhoinen. Ei tästä ole montaakaan viikkoa kun viimeksi otin yliannostuksen. Aina sitä vaan miettii, että miksi turhaan mitään yrittää, kun mikään ei kuitenkaan muutu, eikä kukaan kuule vaikka kuinka huutais...
Kerroin harhoista, unettomuudesta, ahdistuksesta. Sanoin etten ole kahteen kuukauteen nukkunut, ahdistus on sitä luokkaa että oksentelen, pelkään ihmisiä (koska ne kyttää ja vahtii), naapurit kuuntelee, puhelinta kuunnellaan, vesijohtovesi on myrkytettyä...
Jotenkin mulla on tunne, että viesti ei kuitenkaan mennyt perille, että se ei ottanut mua kovin vakavissaan. Sovittiin että mä nostan ton Serdolectin 20mg ja sitten viikko siitä eteenpäin seurataan mitä tapahtuu. Kyllä se sanoi että aika huonolta näyttää, koska mun olo on mennyt vain ja ainoastaan huonompaan suuntaan tämän lääkkeen aikana. Että ehkä joudutaan palaamaan johonkin vanhempaan lääkkeeseen, koska nyt nämä uusimmat on käyty läpi. Mainitsi Leponexin, joka on ollut mulla joskus vuosia sitten, se on ainut lääke joka on vähentänyt mun harhoja niin, että olen jotenkin voinut olla, mutta. Mutta. Mutta. Leponex vaatii labrat säännöllisesti ja siihen mä en ole suostuvainen. Mua ei pistellä.
Jotenkin olen pettynyt siihen miten laimeasti lääkäri reagoi kun kerroin asiani. En mä tiedä mitä mä odotin, mutta jotain muuta kuin "ahaa" ja "jaajaa".
Laskin, että tasan kaksi viikkoa seuraavaan terapiatapaamiseen. Siis vielä!! Miten tää aika näin matelee.. mutta toisaalta taas kulkee hirveetä vauhtia, nimittäin ihan just on ryhmätauko ohi. Ensi viikolla jatkuu ja mä ahdistun nyt jo solmuun kun ajattelen sitä.
Mä en tiedä miten mä pystyn menemään sinne. Ihan järkyttävän kamalan hirveää.
Tänään on ollut extravaikea päivä. Ahdistaa, tuskastuttaa. Eikä tämä helle auta asiaa lainkaan. Hetken taisin jopa nukkua tossa iltapäivällä. Se on paljon se, koska tällä viikolla olen nukkunut öisin yhteensä 5 tuntia. Siis sunnuntaista lähtien. Mulla ei pää enää kauaa kestä tätä valvomista.
Koko ajan on epätodellinen ja poissaoleva olo. Tuntuu että voin minä hetkenä hyvänsä hukkua tyhjyyteen, täydelliseen tiedottomuuteen. Muisti pätkii ja tuntuu että mun pää luo valheellisia tapahtumia. Tätä on vaikea selittää, mutta yhtäkkiä saatan tajuta että olen juuri äsken jutellut jonkun kanssa puhelimessa. Paitsi etten ole. En ole puhunut puhelimessa tiistain jälkeen. Ja sitä ennen en ikuisuuteen. Joten en ole voinut juuri äsken puhua kenenkään kanssa puhelimessa, vaikka mun mieli yrittää muuta väittää.
En jaksa odottaa että tämä kesä on ohi. Ainut "kesäinen" asia jonka olen tehnyt on se että kävin sunnuntaina äidin kanssa uimassa. Kolmeen vuoteen en ole itseäni uittanut ja nyt mä sen tein. Olen siitä ylpeä. Uiminen on aina ollut lähellä sydäntäni, pentuna jos rannalle mentiin, mä uin tuntikausia, tulin pois vedestä vasta kun lähdettiin kotiin, enkä silloinkaan mielelläni. Mutta nykyään mä en enää samalla tavalla nauti siitäkään. Ulkoinen olemukseni hävettää ja ahdistaa niin paljon, ettei rannalle tule enää niin helposti mentyä. Mutta sunnuntaina uin ja hyvä niin.
En ole muuten kertaakaan soittanut varaterpalle. Hyvä minä jee!
Ja toistaiseksi vain kerran olen sortunut itseni vahingoittamiseen. Eilen.
Koko päivän yritin siirtää ahdistusta kaikin keinoin, mutta lopulta terä vei voiton ja mahani uusia viiltoja. Pakko viiltää mahaan, koska se on ainut paikka jota kukaan ei varmasti näe näin kesällä..
Kuolema pyörii koko ajan mielessä. Kohta mä ikäännyn ja olen taas kärsinyt yhden vuoden lisää. Yhden vuoden, jonka aikana olisi pitänyt tapahtua paljon edistystä, mun olisi kuulunut kasvaa ja muuttua, mutta mä en näe että mitään sellaista olisi tapahtunut. Mä oon yhtä rikki kuin vuosi sitten. Yhtä itsetuhoinen. Ei tästä ole montaakaan viikkoa kun viimeksi otin yliannostuksen. Aina sitä vaan miettii, että miksi turhaan mitään yrittää, kun mikään ei kuitenkaan muutu, eikä kukaan kuule vaikka kuinka huutais...
kuvassa rakkauspakkaus Rontti
maanantai 21. heinäkuuta 2014
Kiukuttaa, suututtaa, ärsyttää #%&!? !!!
Mä olen niin, niin täynnä sitä, että mua kohdellaan kuin ilmaa, mua pidetään itsestäänselvyytenä, jätetään narikkaan ja otetaan taas esille kun tarvetta on. Nyt se on loppu. Mä en enää kestä sitä. On ihan riittävän paha että olen työtä tietyille ihmisille ja ne ottaa musta lomaa tasaisin väliajoin, mutta mä luulin että mun elämässä on ihmisiä joille mä olen muutakin kuin työtä.
Olin TODELLA pahasti väärässä!
Jälleen tänään sain sanoa tästä asiasta eräälle ihmiselle, mua syvästi loukkaa se että sovitaan jotain jonka toinen sitten peruu ILMOTTAMATTA minulle siitä mitään. Aina löytyy selityksiä, miljoonia selityksiä ja perusteluita, vaikka olisi hyvin yksinkertaista vaan ottaa se luuri käteen ja laittaa viestiä että sori, ei käykkään. Kun kuitenkin jatkuvasti palloilee facebookissa, niin samallahan sen viestin laittaminenkin tapahtuisi, mutta mä olen niin arvoton ettei kannata.
ARVOTON!
Viikonloppuna soittelin terpalle. Se sanoi olevansa huolissaan, että mun pitäisi maanantaina (tänään siis) ehdottomasti soittaa mun lääkärille ja sanoa että mun lääkitys ei todellakaan toimi. Olen vainoharhainen (ulkona ihmiset kyttää ja vahtaa), vesijohtovesi on myrkytetty jne. Mutta enhän mä saanut soitettua mihinkään tänään. En uskaltanut. Terppa muistutteli myös että pitäisi soittaa sille varaterpalle jos jotain tulee. Että jos mä vahingoitan itseäni, enkä ole yrittänyt saada apua niin se on terapiaa haittaavaa käytöstä. Ihan sama, sanon minä.
En mä ansaitse mitään apua. Tälläinen arvoton hylkiö.
Ja sitä paitsi mä en luota siihen ihmiseen joka puhelimeen vastaa. Tunnen sen hyvin, oli mulla polilla hoitajana useamman vuoden. Mulla ei oo sille mitään sanottavaa. Eikä se voi mua auttaa.
Enää mua ei juurikaan ahdista ja pelota tämä yksin oleminen, mua lähinnä ahdistaa ajatus että joutuisin olemaan tekemisissä jonkun kanssa. Mutta turha pelko, ei mua kukaan kaipaa, ei yhtään mihinkään. Mut on jätetty yksin ja sillä hyvä. Nekin vähäiset ihmiset joiden kanssa olen joskus ollut tiiviisti yhteydessä, ovat kadonneet kokonaan. En kyllä yhtään ihmettele sitä. En mäkään jaksaisi olla mun kanssa.
Mutta mulla ei ole vaihtoehtoja.
Hyvää lomaa vaan teille kaikille, jotka olette minusta lomaa ottaneet.
torstai 17. heinäkuuta 2014
Kitinää
Siis tää ei voi olla edes todellista, mä oon ollu yksin vasta kaksi päivää ja mä kieriskelen itsesäälissä ja itsevihassa. Olen mä ennenkin ollut yksin päiväkausia! Miksi ihmeessä tämä nyt on näin vaikeaa?
Ehkä siksi että tiedän tilanteen jatkuvan vielä pitkään. En tiedä.
Eilen kävin kirppiksellä ja ostin sieltä liituvärit, (uudet, siellä on sellanen seinäke jossa on uusia ja Kalliita askartelutarvikkeita) ja päätin että koska mulla on nyt aikaa enemmän kuin muille jakaa (koska ei olis?) niin mä vihdoin opettelen värittämään leimakuvia.
Eihän mulla olisi ollut varaa niitä värejä mennä ostamaan, mutta kuten aikaisemmin sanoin, eletään vedellä..
Ja äsken tein yhdestä kuvasta kortin. Harjottelua vielä vaatis, jos vaan jaksais...
Koko ajan ahdistaa. Vihaan tätä, vihaan tätä jatkuvaa oksettavaa oloa, sitä kun kurkkua kuristaa eikä pysty itkettämään vaikka kuinka itkettäisi.
Ja nyt mä tiedän, että mä en todellakaan pärjää elokuuhun asti ilman terapiaa. Vaikka eihän mulla muita vaihtoehtoja ole, terppa on lomalla ja sillä siisti, mutta ilman mitään hoitoa... ei,ei ei ei. Mä en pärjää.
Ehkä siksi että tiedän tilanteen jatkuvan vielä pitkään. En tiedä.
Eilen kävin kirppiksellä ja ostin sieltä liituvärit, (uudet, siellä on sellanen seinäke jossa on uusia ja Kalliita askartelutarvikkeita) ja päätin että koska mulla on nyt aikaa enemmän kuin muille jakaa (koska ei olis?) niin mä vihdoin opettelen värittämään leimakuvia.
Eihän mulla olisi ollut varaa niitä värejä mennä ostamaan, mutta kuten aikaisemmin sanoin, eletään vedellä..
Tossa kuvassa näkee ne värit ja kuvat joita harjottelin värittämään.
Ja äsken tein yhdestä kuvasta kortin. Harjottelua vielä vaatis, jos vaan jaksais...
Koko ajan ahdistaa. Vihaan tätä, vihaan tätä jatkuvaa oksettavaa oloa, sitä kun kurkkua kuristaa eikä pysty itkettämään vaikka kuinka itkettäisi.
Ja nyt mä tiedän, että mä en todellakaan pärjää elokuuhun asti ilman terapiaa. Vaikka eihän mulla muita vaihtoehtoja ole, terppa on lomalla ja sillä siisti, mutta ilman mitään hoitoa... ei,ei ei ei. Mä en pärjää.
maanantai 14. heinäkuuta 2014
Yksin keskellä kaiken
Oon nyt syönyt reilun viikon Sertindolia. En ole huomannut mitään vaikutusta yhtään missään. Päinvastoin, olen taas alkanut öisin vaeltamaan, muisti pätkii päivisinkin, harhoja riittää ja koko ajan ahdistaa niin että välillä oksentelen sen takia.
Eikö mulle ole olemassa lääkettä joka mua auttais? Ja miksi mulle ei suostuta kirjottamaan mitään muuta kuin ketipinoria? Tähän ahdistukseen siis. Se ei auta mitään. Eikä se auta mua nukkumaan. Olen kolme viikkoa käytännössä valvonut putkeen, joinakin aamuöinä olen nukkunut tunnin tai pari. Olen elävä kuollut.
Vähäisestä nukkumisesta huolimatta, on päiviä jolloin vauhtia riittäisi pienelle kylälle ja sotken kaikki asiani muutamassa hetkessä täydellisesti.
Kaikki asiat ärsyttää suunnattomasti TAI sitten mikään ei tunnu miltään.
Olin aivan raivona sossulle, joka on sitä mieltä että mä en tarvitse edes bussilippurahaa tälle kuulle, mutta nyt musta tuntuu siltä että ihan sama. Ollaan syömättä, ollaan koko lauma syömättä ja eletään vedellä tai sitten kuollaan nälkään. Paitsi että nyt kirjoittaessa mua alkaa taas ärsyttämään.
Ärh.
Edessä on yksinäiset viikot, kun äitikin jäi tänään kesälomalle, huomenna suunnistavat isän kanssa mökille ja ensi viikolla äiti menee kaverilleen tampereelle. Huomenna on vika terapia ennen terpan lomaa.
Mielialat vaihtelee, mutta ahdistus on ja pysyy. Kohta olisi aika käydä nukkumaankin, mutta mua ei väsytä yhtään. Viime viikolla yöt meni katsellessa OITNB:ia (Orange is the new black), mutta nyt on molemmat kaudet katsottu joten en voi edes siihen turvautua.
Olen siis yksin keskellä kaiken, harhojen, ahdistuksen ja tuskan.
Eikö mulle ole olemassa lääkettä joka mua auttais? Ja miksi mulle ei suostuta kirjottamaan mitään muuta kuin ketipinoria? Tähän ahdistukseen siis. Se ei auta mitään. Eikä se auta mua nukkumaan. Olen kolme viikkoa käytännössä valvonut putkeen, joinakin aamuöinä olen nukkunut tunnin tai pari. Olen elävä kuollut.
Vähäisestä nukkumisesta huolimatta, on päiviä jolloin vauhtia riittäisi pienelle kylälle ja sotken kaikki asiani muutamassa hetkessä täydellisesti.
Kaikki asiat ärsyttää suunnattomasti TAI sitten mikään ei tunnu miltään.
Olin aivan raivona sossulle, joka on sitä mieltä että mä en tarvitse edes bussilippurahaa tälle kuulle, mutta nyt musta tuntuu siltä että ihan sama. Ollaan syömättä, ollaan koko lauma syömättä ja eletään vedellä tai sitten kuollaan nälkään. Paitsi että nyt kirjoittaessa mua alkaa taas ärsyttämään.
Ärh.
Edessä on yksinäiset viikot, kun äitikin jäi tänään kesälomalle, huomenna suunnistavat isän kanssa mökille ja ensi viikolla äiti menee kaverilleen tampereelle. Huomenna on vika terapia ennen terpan lomaa.
Mielialat vaihtelee, mutta ahdistus on ja pysyy. Kohta olisi aika käydä nukkumaankin, mutta mua ei väsytä yhtään. Viime viikolla yöt meni katsellessa OITNB:ia (Orange is the new black), mutta nyt on molemmat kaudet katsottu joten en voi edes siihen turvautua.
Olen siis yksin keskellä kaiken, harhojen, ahdistuksen ja tuskan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)