Kerroin harhoista, unettomuudesta, ahdistuksesta. Sanoin etten ole kahteen kuukauteen nukkunut, ahdistus on sitä luokkaa että oksentelen, pelkään ihmisiä (koska ne kyttää ja vahtii), naapurit kuuntelee, puhelinta kuunnellaan, vesijohtovesi on myrkytettyä...
Jotenkin mulla on tunne, että viesti ei kuitenkaan mennyt perille, että se ei ottanut mua kovin vakavissaan. Sovittiin että mä nostan ton Serdolectin 20mg ja sitten viikko siitä eteenpäin seurataan mitä tapahtuu. Kyllä se sanoi että aika huonolta näyttää, koska mun olo on mennyt vain ja ainoastaan huonompaan suuntaan tämän lääkkeen aikana. Että ehkä joudutaan palaamaan johonkin vanhempaan lääkkeeseen, koska nyt nämä uusimmat on käyty läpi. Mainitsi Leponexin, joka on ollut mulla joskus vuosia sitten, se on ainut lääke joka on vähentänyt mun harhoja niin, että olen jotenkin voinut olla, mutta. Mutta. Mutta. Leponex vaatii labrat säännöllisesti ja siihen mä en ole suostuvainen. Mua ei pistellä.
Jotenkin olen pettynyt siihen miten laimeasti lääkäri reagoi kun kerroin asiani. En mä tiedä mitä mä odotin, mutta jotain muuta kuin "ahaa" ja "jaajaa".
Laskin, että tasan kaksi viikkoa seuraavaan terapiatapaamiseen. Siis vielä!! Miten tää aika näin matelee.. mutta toisaalta taas kulkee hirveetä vauhtia, nimittäin ihan just on ryhmätauko ohi. Ensi viikolla jatkuu ja mä ahdistun nyt jo solmuun kun ajattelen sitä.
Mä en tiedä miten mä pystyn menemään sinne. Ihan järkyttävän kamalan hirveää.
Tänään on ollut extravaikea päivä. Ahdistaa, tuskastuttaa. Eikä tämä helle auta asiaa lainkaan. Hetken taisin jopa nukkua tossa iltapäivällä. Se on paljon se, koska tällä viikolla olen nukkunut öisin yhteensä 5 tuntia. Siis sunnuntaista lähtien. Mulla ei pää enää kauaa kestä tätä valvomista.
Koko ajan on epätodellinen ja poissaoleva olo. Tuntuu että voin minä hetkenä hyvänsä hukkua tyhjyyteen, täydelliseen tiedottomuuteen. Muisti pätkii ja tuntuu että mun pää luo valheellisia tapahtumia. Tätä on vaikea selittää, mutta yhtäkkiä saatan tajuta että olen juuri äsken jutellut jonkun kanssa puhelimessa. Paitsi etten ole. En ole puhunut puhelimessa tiistain jälkeen. Ja sitä ennen en ikuisuuteen. Joten en ole voinut juuri äsken puhua kenenkään kanssa puhelimessa, vaikka mun mieli yrittää muuta väittää.
En jaksa odottaa että tämä kesä on ohi. Ainut "kesäinen" asia jonka olen tehnyt on se että kävin sunnuntaina äidin kanssa uimassa. Kolmeen vuoteen en ole itseäni uittanut ja nyt mä sen tein. Olen siitä ylpeä. Uiminen on aina ollut lähellä sydäntäni, pentuna jos rannalle mentiin, mä uin tuntikausia, tulin pois vedestä vasta kun lähdettiin kotiin, enkä silloinkaan mielelläni. Mutta nykyään mä en enää samalla tavalla nauti siitäkään. Ulkoinen olemukseni hävettää ja ahdistaa niin paljon, ettei rannalle tule enää niin helposti mentyä. Mutta sunnuntaina uin ja hyvä niin.
En ole muuten kertaakaan soittanut varaterpalle. Hyvä minä jee!
Ja toistaiseksi vain kerran olen sortunut itseni vahingoittamiseen. Eilen.
Koko päivän yritin siirtää ahdistusta kaikin keinoin, mutta lopulta terä vei voiton ja mahani uusia viiltoja. Pakko viiltää mahaan, koska se on ainut paikka jota kukaan ei varmasti näe näin kesällä..
Kuolema pyörii koko ajan mielessä. Kohta mä ikäännyn ja olen taas kärsinyt yhden vuoden lisää. Yhden vuoden, jonka aikana olisi pitänyt tapahtua paljon edistystä, mun olisi kuulunut kasvaa ja muuttua, mutta mä en näe että mitään sellaista olisi tapahtunut. Mä oon yhtä rikki kuin vuosi sitten. Yhtä itsetuhoinen. Ei tästä ole montaakaan viikkoa kun viimeksi otin yliannostuksen. Aina sitä vaan miettii, että miksi turhaan mitään yrittää, kun mikään ei kuitenkaan muutu, eikä kukaan kuule vaikka kuinka huutais...
kuvassa rakkauspakkaus Rontti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun kävit, vielä kivempi jos käynnistäs jäljen jätät.