Hiljaa kaikki murtuu..

Sekava ja inhottava olo. Tuntuu että ulkona kaikki kyttää ja seuraa. Vesijohtovesi on vaarallista, sitä ei voi juoda. Keitin tänään vedenkeittimessä vettä ennen kuin uskalsin laittaa sen eläimille tarjolle.

Itsetuhoiluhalut suuret. Yritän myös miettiä, miten saisin vahingoitettua itseäni ilman, että siitä jää kiinni. Että mulle kuitenkin tapahtuu jotain tosi pahaa. Vahingossa auton alle? Junan alle?... joo, tosi vahingossa.

Huomenna on ryhmä. Viimeksi en mennyt. En päässyt ulko-ovesta ulos. Olin vankina omassa kodissani. En edes muista koska olisin viimeksi poistunut tosta ovesta ilman koiraa. Mun turvaotustani. Kaupassakaan ei ole ikuisuuksiin tarvinnut käydä, koska ei ole rahaa.

Syöminen on ongelma. Tai siis, niin mulle sanottiin. Edellisessä terapiatapaamisessa puhuttiin vain ja ainoastaan syömisestä. Siitä kun en syö. Ja kun syön, syön liikaa ja oksennan. Sormet kurkkuun, aina ei tarvitse tehdä edes sitä.
Joudun kirjottelemaan syömisiä ja juomisia ylös paperille. Vien sen perjantaina terapiaan näytille. Huoh. Syöminen ja ruoka on asiat joista mä En halua puhua. Ne ahdistaa. Terppa kysyi multa, että mitä ruoka mulle merkitsee. Vastasin suoraan, että kidutusta. Entä koska se alkoi? No silloin, kun mut lätkästiin osastolle, jossa oli vain syömishäiriöisiä. Itselläni sitä ei ollut, ei sillon. Mutta se on tarttuva tauti. Koska kukaan muukaan ei syö, ajattelee 12-13v. tyttö, että en sitten minäkään. Joku myös kertoi, että voi syödä ihan mitä tahansa, kunhan muistaa oksentaa sen jälkeen.

Ja siitä se lähti.

Huoh.. häiriötä häiriön perään.. ja mä olen niin väsynyt tähän.


Mun toimintakyky alkaa olemaan olematon. En jaksa mitään. Aamuisin venytän sängystä nousemista niin pitkälle kuin pystyn. Vasta kun toi koira alkaa käymään levottomaksi, nousen ylös. Ja käytän sen lyhyesti lenkillä ja sitten takaisin sänkyyn tai sohvalle. Tuijotan telkkarista kaikki tyhmät ja turhat ohjelmat. Suljen mieleni. Sinne ei mahdu mitään enää. Olen saman aikaisesti sekä täynnä, että tyhjä. Niin täynnä, ettei minuun mahdu enää mitään, kuitenkin niin tyhjä, etten tiedä millä sen täyttäisin.

Iltaisin kaadun sänkyyn kuoleman väsyneenä, vaikka en olisi koko päivänä tehnyt yhtään mitään. En nuku kovin hyvin, mutta olen liian väsynyt tehdäkseni yhtään mitään tai ollakseni edes pystyssä.

Hiljainen hälytysääni kaikuu päässäni, tämä ei pääty hyvin.. mutta mitä mä voin tehdä? Mä luulen, että terppa ja kaikki muut kuvittelevat että mun elämä on tällä hetkellä tasaista, siedettävää. Mutta ei se ole. Mun elämä on tällä hetkellä ihan hirveetä.
Kuoleman halu täyttää joka hetken, se on taustalla koko ajan. Itsetuhoiset ajatukset jatkavat piirileikkiään, enkä mä jaksa vastustaa sitä.

.. ainakaan kovin pitkään enää.

Tyhjän paperin kammo

Pieni kirjoitustauko.. mulla on ollu "tyhjän paperin kammo" jo pidemmän aikaa. Ei oikein irtoa mitään. Paitsi nyt kun keksin kokeilla olla ilman lääkitystä, alkaa taas ajatus kulkemaan päässä :D Ehkä vähän liikaakin tosin... mutta siis oikea syy siihen etten ota lääkkeitä on se, että äänet kieltää. Tällä punaisella minuutilla mä tajuun niiden olevan Vain ääniä, jotka eivät voi mua vahingoittaa mitenkään, mutta sillä hetkellä kun niitä on, en pysty erottamaan niitä todellisuudesta.

Vasta mä oon parit lääkkeet jättänyt ottamatta, olen saanut otettua niitä terpan avustuksella, puhelimitse. Nyt mä en edes halua ottaa niitä, musta tuntuu että mulla on paljon parempi olo ilman! Sellanen vauhdikkaampi ja ajatuskin kulkee.

Meinasin pudota terapiasta, koska edistystä ei ole tapahtunut, päinvastoin, itsetuhoilu on lisääntynyt viimeisen puolen vuoden aikana. Nyt olen siis koeajalla elokuuhun asti. Jos edistystä ei ala tapahtumaan, niin mä putoan koko dkt-ohjelmasta ja menen bumerangina takaisin polille sille samalla hoitajalle jolla kävin ennen terapian alkua.
Sain kolme vaihtoehtoa, 3kk tauko, 12kk tauko ja sitten tämä 3kk koeaika. Ja mä tulin siihen tulokseen että huonoista vaihtoehdoista tämä koeaika on kaikista vähiten huono.

Silti musta on vähän outoa että uhataan hylätä kun on paha olo.. jokin tossa vaan ei natsaa.

Eilen oli ryhmä, melkein jo luulin selviäväni siitä ilman välikohtauksia, mutta aivan ilman mitään ennakkovaroitusta sain siellä paniikki-ahdistuskohtauksen, koska aloin kuulemaan ääniä. Mun viimeinen selkeä muistikuva on siitä, kun ohjaajan puhe alkoi vääristymään. Seuraavassa hetkessä olin käytävällä, hyperventiloin, meinasin pyörtyä toisen ohjaajan pidellessä mua pystyssä.
Loppu päivä onkin sitten vähän unholassa.. Soitin muistaakseni illalla terpallekin.

Sossusta tuli vihdoin  postia, olivat maksaneet mun sairaalalaskun, mutta eivät hammaslääkärilaskua, ja nyt mä ihmettelen mistä mä saan rahaa siihen laskuun jotta saisin maksettua sen. Siinä on ollu eräpäiväkin jo pieni ikuisuus sitten. Eikä tässä vielä kaikki, jotta elämä olisi minulle mahdollisimman hankalaa, sossu ei palauttanut sitä laskua mulle ja nyt mä metsästän sitä sähköpostin avustuksella sieltä hammaslääkärin laskutuksesta. Vaikka sama se, mulla ei ole rahaa maksaa sitä, mut ois kiva jos mulla olisi edes se lasku, jotta saisin maksettua sen sitten kun pystyn.

Vähän on sellanen hulivili olo. Mut parempi tämä, kuin monta viikkoa jatkunut lamaannus jonka aikana en ole saanut edes tehtyä koruja tai kortteja. Josko askartelutehdas taas nousisi pystyyn nyt.. noista äänistä mä kyllä luopuisin, mutta muuten on aika ihmeellinen.. melkein eurforinen olo.