Niinhän siinä sitten taas kävi, että huomenna tieni vie suljetulle osastolle, ensisijaisesti lääkeremottiin. Mä en jaksa uskoa että mä olen taas tässä samassa tilanteessa. Kolmas kerta vuoden aikana. Viime vuonna olin syyskuussa tarkkailussa ja keväällä kuukauden pakkohoidossa. Ja nyt taas. Mä vannoin että mä en enää koskaan osastolle mene, en ainakaan vapaaehtoisesti. Ja silti mä nyt pakkaan vaatetta kassiin ja valmistaudun huommenna aamulla lähtemään.
Sietämätön ahdistus.
Pahinta on se, että joudun taas jättämään kissat ja koiran hoitoon. Olen maailman huonoin lemmikin omistaja :(
Muisti pätkii pahasti. En oikein muista koko viikosta mitään. Harhoja on koko ajan, tauotta. Ne käskee mun ottaa yliannostus ja viiltämään ranteet auki. Tuntuu että kaikki kuulee mun ajatukset, naapuritkin seinien lävitse.
Ja mä pelkään että muhun iskee taas paniikki ja pakokauhu siinä vaiheessa, kun ovet suljetaan mun selän takana. Että mä en pystykkään olemaan siellä. Ja mitä sitten tapahtuu? Joudunko mä taas tarkkailun kautta pakkohoitoon?
Mä Vihaan mun elämää x( Voisin ihan hyvin vetästä nyt kaikki lääkkeet mitä löydän, nukkua pois ja pelastua osastolta, maailmalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun kävit, vielä kivempi jos käynnistäs jäljen jätät.