Eilen tapasin osastonlääkäri. Ei liene yllätys, etten pitänyt hänestä. Kovin paljoa en siitä tapaamisesta muista, mutta sen muistan, että jos mä ilmoitan että lähden kotiin, joudun tarkkailuun ja todennäköisesti siitä sitten pakkohoitoon.
Mä vaan kysyn, että mitä se vapaaehtoinen hoito ihan oikeesti tarkoittaa? Enhän mä ole täällä vapaaehtoisesti, vaikka kuitenkin olen.
Eikä ole tohtorilla kuulemma taikakeppiä jolla muuttaa asiat paremmaksi. Ihan tyhmä lääkäri ja huonosti varusteltu.
Tämä päivä on mennyt lähes kokonaan sängynpohjalla. Aamupäivällä jopa nukuin pari tuntia ja loppu päivän sitten kattelin youtubesta piirettyjä.
Ihana Emmikin kävi mua piristämässä (pst, toi punkka on vielä vapaa ;) ). Käytiin kanttiinissa kahvilla.
Eilen sain tosiaan kanttiiniluvan ja samantien lähdin sitten ulos. Löysin itseni junaradan vierestä. Kanttiinilupa kestää 20min ja mä olin vähintään 20min myöhässä kun tulin osastolle, mutta kukaan ei ilmeisesti huomannut sitä, koska mulle ei sanottu mitään. Illalla kerroin tosta tapahtuneesta vuorohoitajalle, mutta eipä se siihen sanonut juuri mitään.
Tänään sain illalla dissokohtauksen, olin "poissa" pari tuntia. Sitä ennen musta tuntui, että mä olin suljettu johonkin äänieristettyyn juttuun, en kuullut muuta kuin huminaa ja tuntui että maailma kutistuu silmissä. Ja sitten katosin.
Havahduin siihen että seisoin tuolla käytävällä.
Mä joudun muuten ottaa sen Leponexin nestemäisenä, syyksi sanoivat että menee varmasti perille.... Joo, kiitti luottamuksesta.
Koko ajan ahdistaa, tekee mieli viiltää ranteet auki ja syödä ämpärillinen lääkkeitä. Äänet kannustaa ja huutaa niin että tuntuu välillä siltä että mun pää räjähtää. Kunhan mä saan kaikki ulkoiluluvat niin mä meen tonne sittariin ostamaan helpotuksen. Mä en vaan enää kestä. Pitää vaan olla tosi varovainen etten jää kiinni, ainakaan itseteossa. Muuten siirto toiselle osastolle on taattu.
Nyt mä odottelen että kello tulee 22.00 jotta saa Tenoxit, että vois kokeilla unta. Viimeyönäkin mä heräsin monta monta kertaa ja välillä mä huomasin seisovani tossa nurkassa tai istuvani viereisellä sängyllä.
tiistai 30. syyskuuta 2014
sunnuntai 28. syyskuuta 2014
Lukkojen takana
Täällä sitä ollaan sitten. Sama huone kuin monta kertaa aikaisemminkin. Sänky tosin on eri, tänne on hankittu uusia sänkyjä. Näissä on renkaat alla, kesti hetken että keksin miten ne saa lukkoon, ettei sänky lähde karkuun kun istuu ja nojaa seinään.
Olen kahden hengen huoneessa, mutta huonekaverini lähtee tänään kotiin, joten saan olla tässä yksin, ainakin toistaiseksi.
Tapasin aamulla heti psykiatrin joka päätti että huomenna aloitetaan Leponex. Aamulla labrat, halusin tai en. Ja minähän en halua. Siitä tule mielenkiintoista.
Sain myös tarvittavaksi lääkkeeksi Serenasen (ketipinorin rinnalle). Sitä mulla ei ole koskaan ollut. Nyt olen saanut jo kaksi Serenasea ja yhden Ketipinorin ja aina vaan ahdistaa ja oksettaa.
Olen ehtinyt vetää jo ensimmäiset itkupotkuraivarit.
Terppa otti mut aamulla vastaan. Puheli mulle kuinka hyvä on että tulin tänne. Että oon ollu pitkään tosi huonossa kunnossa. Mutta sitten kun itkin ahdistustani ja sanoin että haluan kotiin, terppa muuttui heti paljon kovemmaksi. Sanoi että sä voit lähteä kotiin, mutta se tarkoittaa sitä että kaikki jatkuu ennallaan ja terapia todennäköisesti keskeytetään.
Olenko mä muka sairaalahoidon tarpeessa? Huoh.
Omahoitajina mulla on kaksi naishoitajaa, toinen oli mulla omahoitajana viimeksikin ja sitten tämä toinen on muuten mulle tuttu, oli usein mulla vuorohoitajana keväällä.
Tämä on tietysti taas todella hankalaa mulle, koska terppa on täällä, mutta ei voi olla mun hoitajana (paitsi poikkeuksellisesti tänään on ollut aamuvuoron ajan). Mun on todella vaikea katsoa kun terppa on muiden potilaiden kanssa tekemisissä. Sattuu, mutta yritän olla näyttämättä sitä. Tiedän ettei mulla ole mitään syytä olla mustasukkainen, koska mulla kuitenkin on täällä osastollakin lupa soittaa terpalle jos siltä tuntuu. Tosin jos se on vuorossa, niin en mä sillon mitään soittele, menen vaan sen luokse.
Ai niin tosiaan, terppa oli sitä mieltä että en mene tällä viikolla ryhmään, että katsotaan sitä asiaa sitten viikon päästä. Että pystynkö menemään. On liian suuri riski että lähden harhailemaan. Ja ulos mulla ei ole mitään asiaa, hoitajan kanssa saan käydä kanttiinissa jos on tarvetta, mutta tuskinpa vaan on. Joten neljän seinän sisällä sitten taas.
Huomenna kai sitten tapaan hoitavan lääkärin, joka toivottavasti on sama kuin keväällä. Sen kanssa sitten keskustellaan luvista.
Tuntuu taas siltä että olen villieläin lukittuna häkkiinsä.
Haluan pois.
Olen kahden hengen huoneessa, mutta huonekaverini lähtee tänään kotiin, joten saan olla tässä yksin, ainakin toistaiseksi.
Tapasin aamulla heti psykiatrin joka päätti että huomenna aloitetaan Leponex. Aamulla labrat, halusin tai en. Ja minähän en halua. Siitä tule mielenkiintoista.
Sain myös tarvittavaksi lääkkeeksi Serenasen (ketipinorin rinnalle). Sitä mulla ei ole koskaan ollut. Nyt olen saanut jo kaksi Serenasea ja yhden Ketipinorin ja aina vaan ahdistaa ja oksettaa.
Olen ehtinyt vetää jo ensimmäiset itkupotkuraivarit.
Terppa otti mut aamulla vastaan. Puheli mulle kuinka hyvä on että tulin tänne. Että oon ollu pitkään tosi huonossa kunnossa. Mutta sitten kun itkin ahdistustani ja sanoin että haluan kotiin, terppa muuttui heti paljon kovemmaksi. Sanoi että sä voit lähteä kotiin, mutta se tarkoittaa sitä että kaikki jatkuu ennallaan ja terapia todennäköisesti keskeytetään.
Olenko mä muka sairaalahoidon tarpeessa? Huoh.
Omahoitajina mulla on kaksi naishoitajaa, toinen oli mulla omahoitajana viimeksikin ja sitten tämä toinen on muuten mulle tuttu, oli usein mulla vuorohoitajana keväällä.
Tämä on tietysti taas todella hankalaa mulle, koska terppa on täällä, mutta ei voi olla mun hoitajana (paitsi poikkeuksellisesti tänään on ollut aamuvuoron ajan). Mun on todella vaikea katsoa kun terppa on muiden potilaiden kanssa tekemisissä. Sattuu, mutta yritän olla näyttämättä sitä. Tiedän ettei mulla ole mitään syytä olla mustasukkainen, koska mulla kuitenkin on täällä osastollakin lupa soittaa terpalle jos siltä tuntuu. Tosin jos se on vuorossa, niin en mä sillon mitään soittele, menen vaan sen luokse.
Ai niin tosiaan, terppa oli sitä mieltä että en mene tällä viikolla ryhmään, että katsotaan sitä asiaa sitten viikon päästä. Että pystynkö menemään. On liian suuri riski että lähden harhailemaan. Ja ulos mulla ei ole mitään asiaa, hoitajan kanssa saan käydä kanttiinissa jos on tarvetta, mutta tuskinpa vaan on. Joten neljän seinän sisällä sitten taas.
Huomenna kai sitten tapaan hoitavan lääkärin, joka toivottavasti on sama kuin keväällä. Sen kanssa sitten keskustellaan luvista.
Tuntuu taas siltä että olen villieläin lukittuna häkkiinsä.
Haluan pois.
lauantai 27. syyskuuta 2014
Pohjalla
Niinhän siinä sitten taas kävi, että huomenna tieni vie suljetulle osastolle, ensisijaisesti lääkeremottiin. Mä en jaksa uskoa että mä olen taas tässä samassa tilanteessa. Kolmas kerta vuoden aikana. Viime vuonna olin syyskuussa tarkkailussa ja keväällä kuukauden pakkohoidossa. Ja nyt taas. Mä vannoin että mä en enää koskaan osastolle mene, en ainakaan vapaaehtoisesti. Ja silti mä nyt pakkaan vaatetta kassiin ja valmistaudun huommenna aamulla lähtemään.
Sietämätön ahdistus.
Pahinta on se, että joudun taas jättämään kissat ja koiran hoitoon. Olen maailman huonoin lemmikin omistaja :(
Muisti pätkii pahasti. En oikein muista koko viikosta mitään. Harhoja on koko ajan, tauotta. Ne käskee mun ottaa yliannostus ja viiltämään ranteet auki. Tuntuu että kaikki kuulee mun ajatukset, naapuritkin seinien lävitse.
Ja mä pelkään että muhun iskee taas paniikki ja pakokauhu siinä vaiheessa, kun ovet suljetaan mun selän takana. Että mä en pystykkään olemaan siellä. Ja mitä sitten tapahtuu? Joudunko mä taas tarkkailun kautta pakkohoitoon?
Mä Vihaan mun elämää x( Voisin ihan hyvin vetästä nyt kaikki lääkkeet mitä löydän, nukkua pois ja pelastua osastolta, maailmalta.
Sietämätön ahdistus.
Pahinta on se, että joudun taas jättämään kissat ja koiran hoitoon. Olen maailman huonoin lemmikin omistaja :(
Muisti pätkii pahasti. En oikein muista koko viikosta mitään. Harhoja on koko ajan, tauotta. Ne käskee mun ottaa yliannostus ja viiltämään ranteet auki. Tuntuu että kaikki kuulee mun ajatukset, naapuritkin seinien lävitse.
Ja mä pelkään että muhun iskee taas paniikki ja pakokauhu siinä vaiheessa, kun ovet suljetaan mun selän takana. Että mä en pystykkään olemaan siellä. Ja mitä sitten tapahtuu? Joudunko mä taas tarkkailun kautta pakkohoitoon?
Mä Vihaan mun elämää x( Voisin ihan hyvin vetästä nyt kaikki lääkkeet mitä löydän, nukkua pois ja pelastua osastolta, maailmalta.
tiistai 23. syyskuuta 2014
Sekavuustiloja
On muuten meneillään mun lempi vuodenaika. Iltaisin alkaa
olla jo sopivan pimeää, tuuli ulvoo ja riepottelee puita. Vettä sataa
kaatamalla. Ihanaa. Paitsi etten mä jaksa olla kovin innoissani tästä.
Uutisissa sanottiin että jossain on tullut luntakin. Jee. Mutta miksi
musta ei tunnu miltään? Ei vois vähempää kiinnostaa mikään, mikä
tapahtuu tämän asunnon ulkopuolella. Kaikki asiat pyörii mun oman
ahdistuksen ja sekavuuden ympyröissä.
Olen epätoivoinen, en enää tiedä mitä tehdä.
Taas viimeyönä löysin itseni ulkoa, ilman kenkiä, ilman avaimia. Sain aika kauan odottaa että pääsin rappuun sisään katsomaan huoltomiehen numeroa ilmoitustaululta. Sain odottaa hesarin jakajaa, joka suhtautui kohtuullisen epäilevästi eikä meinnanut päästää mua sisälle.
Pääsin rappuun kuitenkin ja herätin kiukkuisen huoltomiehen. Eikä tässä vielä kaikki, koska mulla ei ollut käteistä rahaa, sieltä tulee ISO lasku mulle oven avaamisesta. En ihan tarkkaan muista mitä se on, mutta puhutaan varmaan 40-50€:sta. Jos olisi ollut käteistä, olisin selvinnyt parilla kympillä.
Niin kuin mulla olisi rahaa tollaseen. *syvä huokaus*
Huomenna on ryhmä ja mä olen jo valmiiksi umpisolmussa kun ajattelen sitä. Viime ryhmästä mä en muista Yhtään Mitään, tosin mulla oli kännykässä kuva kotitehtävästä, jonka mä olen kyllä kiltisti tehnyt. Niin kuin sillä olisi jotain väliä, en mä kuitenkaan pysty osallistumaan mihinkään, eikä kukaan saa tietää että mä todella olen tehtäväni tehnyt. Vaan onneksi mä olen alkanut ottamaan kännykällä fläppitaulusta kuvan, niin tiedän sitten edes vähän mistä on puhuttu. Ja tietysti saan selville sen, että mä olen paikalla ollut.
Tää on ihan järjetöntä. Tämä dissoilu vaan pahenee koko ajan, voikohan käydä niin että mä menetän mun muistin lopullisesti ja katoan johonkin omaan maailmaan niin, etten enää löydä sieltä ulos? Mitä jos mä todella menetän kosketuksen tähän maailmaan? Painun unholaan..
Tänään parvekkeella tapahtui seuraavaa. Istuin siinä tuolilla ja katselin kun tuuli heilutti puita. Yhtäkkiä oksa osui parvekelasiin joka meni päreiksi ja siitä irtosi suuri lasinpala, joka iskeytyi mun mahaani ja jäi siihen pystyyn.
Muuten ihan hyvä, mutta tätä ei todellisuudessa tapahtunut. Vasta kun tulin sisään, paniikin vallassa, tajusin, että mitään ei tapahtunut, mä vaan kuvittelin. Kesti pitkään että ymmärsin että kyseessä oli joko dissoilu tai harhat. Mistä mä enää edes tiedän mitä mikäkin on.
Tuntuu, että ei ole muita vaihtoehtoja kuin kuolla pois. Mun pää on koko ajan enemmän ja enemmän sekaisin, lääkkeet ei auta, ja musta tuntuu ettei kukaan todella tiedä missä mennään. En edes minä itse. Musta tuntuu, että kukaan ei tiedä mitä tehdä. Että ollaan minä mukaanlukien koko hoitohenkilökunta ihan pihalla. Enkä mä tiedä voiko mua auttaa. Mitä hyötyä on oppia käsittelemään pahaa oloa ilman itsetuhoista käytöstä, jos puolet ajasta on pelkkää pakkovaellusta ja dissoilua?
Mä EN jaksa enää! Miten selkeästi mun pitäisi se sanoa, että mut kuultaisiin?
En jaksa en jaksa en jaksa en jaksa!!!
Käytiin lauantaina taas aamupalalla cafe Ursulassa. Mukana oli minä, veljeni, äiti, iskä, mummi ja pappa. Herätys oli kuudelta aamulla, en mä kyllä juurikaan ollut nukkunut, mutta oli silti aika tuskaista lähteä koiran kanssa aamulenkille.
Olen epätoivoinen, en enää tiedä mitä tehdä.
Taas viimeyönä löysin itseni ulkoa, ilman kenkiä, ilman avaimia. Sain aika kauan odottaa että pääsin rappuun sisään katsomaan huoltomiehen numeroa ilmoitustaululta. Sain odottaa hesarin jakajaa, joka suhtautui kohtuullisen epäilevästi eikä meinnanut päästää mua sisälle.
Pääsin rappuun kuitenkin ja herätin kiukkuisen huoltomiehen. Eikä tässä vielä kaikki, koska mulla ei ollut käteistä rahaa, sieltä tulee ISO lasku mulle oven avaamisesta. En ihan tarkkaan muista mitä se on, mutta puhutaan varmaan 40-50€:sta. Jos olisi ollut käteistä, olisin selvinnyt parilla kympillä.
Niin kuin mulla olisi rahaa tollaseen. *syvä huokaus*
Huomenna on ryhmä ja mä olen jo valmiiksi umpisolmussa kun ajattelen sitä. Viime ryhmästä mä en muista Yhtään Mitään, tosin mulla oli kännykässä kuva kotitehtävästä, jonka mä olen kyllä kiltisti tehnyt. Niin kuin sillä olisi jotain väliä, en mä kuitenkaan pysty osallistumaan mihinkään, eikä kukaan saa tietää että mä todella olen tehtäväni tehnyt. Vaan onneksi mä olen alkanut ottamaan kännykällä fläppitaulusta kuvan, niin tiedän sitten edes vähän mistä on puhuttu. Ja tietysti saan selville sen, että mä olen paikalla ollut.
Tää on ihan järjetöntä. Tämä dissoilu vaan pahenee koko ajan, voikohan käydä niin että mä menetän mun muistin lopullisesti ja katoan johonkin omaan maailmaan niin, etten enää löydä sieltä ulos? Mitä jos mä todella menetän kosketuksen tähän maailmaan? Painun unholaan..
Tänään parvekkeella tapahtui seuraavaa. Istuin siinä tuolilla ja katselin kun tuuli heilutti puita. Yhtäkkiä oksa osui parvekelasiin joka meni päreiksi ja siitä irtosi suuri lasinpala, joka iskeytyi mun mahaani ja jäi siihen pystyyn.
Muuten ihan hyvä, mutta tätä ei todellisuudessa tapahtunut. Vasta kun tulin sisään, paniikin vallassa, tajusin, että mitään ei tapahtunut, mä vaan kuvittelin. Kesti pitkään että ymmärsin että kyseessä oli joko dissoilu tai harhat. Mistä mä enää edes tiedän mitä mikäkin on.
Tuntuu, että ei ole muita vaihtoehtoja kuin kuolla pois. Mun pää on koko ajan enemmän ja enemmän sekaisin, lääkkeet ei auta, ja musta tuntuu ettei kukaan todella tiedä missä mennään. En edes minä itse. Musta tuntuu, että kukaan ei tiedä mitä tehdä. Että ollaan minä mukaanlukien koko hoitohenkilökunta ihan pihalla. Enkä mä tiedä voiko mua auttaa. Mitä hyötyä on oppia käsittelemään pahaa oloa ilman itsetuhoista käytöstä, jos puolet ajasta on pelkkää pakkovaellusta ja dissoilua?
Mä EN jaksa enää! Miten selkeästi mun pitäisi se sanoa, että mut kuultaisiin?
En jaksa en jaksa en jaksa en jaksa!!!
Käytiin lauantaina taas aamupalalla cafe Ursulassa. Mukana oli minä, veljeni, äiti, iskä, mummi ja pappa. Herätys oli kuudelta aamulla, en mä kyllä juurikaan ollut nukkunut, mutta oli silti aika tuskaista lähteä koiran kanssa aamulenkille.
torstai 18. syyskuuta 2014
Sekaisin
Paha olo. Muisti pätkii. Pitkiä aikoja täysin pimennossa. Tästä päivästä muistan sen että lähdin terapiaan, olin siellä jau lähdin kotiin. Muuten ihan hyvä, mutta mulla loppui terapia noin klo 12.00 ja mä tulin kotiin vähän ennen klo 20.00
Ei mitään tietoa siitä missä mä olen ollut ja mitä tehnyt.
Käytin sitten koiran ulkona ja soitin terpalle. Terppa muisti että olin tänään sanonut etten ole syönyt tai juonut aamukahvin lisäksi mitään, joten nyt olisi jo aika. Vaan eihän mulla täällä ole oikeastaan mitään syötäväksi kelpaavaa, näkkäriä ja juustoa vähän. Sovittin että mä käyn kaupassa ja terppa soittaa mulle puolen tunnin päästä, että olen tallessa. No enhän mä mihinkään kauppaan päässyt, roikuin tossa mun ovessa ja ulisin etten uskalla mennä. Paniikki iski ja oksensin, ja siinä meni iltalääkkeet jotka otin puhelun aikana (pitää kohta ottaa ne uudestaan).
Terppa soitti ja jouduin sanomaan etten mä uskaltanut ulos lähteä. Sovittiin sitten niin että mä menen huomenna kauppaan ja jyrsin tänään näkkäriä. Ja jos en pysty huomennakaan sinne kauppaan menemään, niin sitten mä soitan uudestaan.
Tuntuu vaan niin typerältä soitella jostain tälläisestä.. huoh..
Terapiassa puhuttiin vaihteen vuoksi mun Lääkityksestä. Mullahan menee tällä hetkellä vain Seroquel prolong 800mg iltaisin + 700mg ketipinoria (7 x 100mg) ja orloc. Terpan mielestä heinäkuussa tapahtui notkahdus ja siitä eteenpäin mun vointi on huonontunut, on alkanut olemaan taas aika paljon vaeltelua, harhat on lisääntyneet jne.. Terppa aikoo tutkia mun lääkityshistorian ja ensi viikolla jatketaan aiheesta. Ei kyllä käy terppaa kateeksi, mä olen vuodesta 2008 ollut kuntoutustuella ja tähän aikaan mahtuu aika monet lääkitykset.. niitä kun on vaihdeltu eestaas jatkuvasti. Ja no, ennen tätä vuotta 2008 on myös sekalainen seurakunta erilaisia lääkkeitä, mutta niistä ajoista ei ole näissä potilastiedoissa tietoja, koska en ole ollut täällä potilaana sillon.
Puhuttiin myös mun koiraeläimestä. Sillä on joku hätänä, mutta mä en tiedä mikä :( Se välillä kiljahtelee, silleen että siihen selvästi sattuu. Mutta mä oon tunnustellut ja painellut ja venytellyt ja vanutellut.. mutta mikään paikka ei arista. Kynnet on leikattu ja suu tarkistettu. Korvat ok. Mä en tajua mihin sitä sattuu :( Mitä mä teen? Sanoin terpalle että en mä voi nyt tässä kohtaa muuta kuin seurailla sitä ja terppa sanoi että se tekisi samoin. Jos mä veisin sen eläinlääkäriin, niin se kuvattaisiin hännästä kirsuun ja otettais kokeita ja kaikkea, ja lasku olisi viidessä minuutissa pari tonnia. Mutta koska koira kuitenkin on oma iloinen itsensä, leikkiväinen ja syö ja juo ja niin pois päin, en ole kovin huolissani. Vielä.
Seurailen tilannetta. Silti mua pelottaa, että mitäs jos tämä onkin jo lopun alkua? Nalle täyttää joulukuussa 11v. eikä siis ole enää mikään nuorukainen. Mä niin toivon että saisin pitää koirani maailman loppuun asti... tai edes muutaman vuoden vielä.
Mutta se on tosiasia, että mulla ei ole varaa mihinkään hoitoihin. Joten jos jotain vakavaa tulee, se on menoa sitten.. :(
Kello tulee kymmenen ja mä käyn jotenkin ylikierroksilla.
Ahdistaa, vainottaa ja on tosi levoton olo. Tuleva yö pelottaa, koska en voi ikinä tietää mistä mä itseni löydän sen jälkeen, kun olen pääni tyynyyn painanut. Voin herätä vaikka keskeltä autotietä, näinkin on käynyt. Viime aikoina olen lähtenyt ulos ilman kenkiä. Ihme kyllä mulla on avaimet ollut mukana, muistaakseni vain kerran tai kaksi olen lähtenyt ulos ilman avainta.
Iso osa musta huutaa apua, auttakaa, pelastakaa, tehkää nyt ees jotain... mutta ihan yhtä iso osa musta huutaa kuolemaa. Itsetuhoisuus on mussa kiinni, se on osa minua, se on loinen joka imee musta voimat ja kietoo sormiensa ympärille. Mä en usko, että pääsen siitä koskaan, mä uskon, että mä tulen aina olemaan kuolemanvaarassa.
Ei mitään tietoa siitä missä mä olen ollut ja mitä tehnyt.
Käytin sitten koiran ulkona ja soitin terpalle. Terppa muisti että olin tänään sanonut etten ole syönyt tai juonut aamukahvin lisäksi mitään, joten nyt olisi jo aika. Vaan eihän mulla täällä ole oikeastaan mitään syötäväksi kelpaavaa, näkkäriä ja juustoa vähän. Sovittin että mä käyn kaupassa ja terppa soittaa mulle puolen tunnin päästä, että olen tallessa. No enhän mä mihinkään kauppaan päässyt, roikuin tossa mun ovessa ja ulisin etten uskalla mennä. Paniikki iski ja oksensin, ja siinä meni iltalääkkeet jotka otin puhelun aikana (pitää kohta ottaa ne uudestaan).
Terppa soitti ja jouduin sanomaan etten mä uskaltanut ulos lähteä. Sovittiin sitten niin että mä menen huomenna kauppaan ja jyrsin tänään näkkäriä. Ja jos en pysty huomennakaan sinne kauppaan menemään, niin sitten mä soitan uudestaan.
Tuntuu vaan niin typerältä soitella jostain tälläisestä.. huoh..
Terapiassa puhuttiin vaihteen vuoksi mun Lääkityksestä. Mullahan menee tällä hetkellä vain Seroquel prolong 800mg iltaisin + 700mg ketipinoria (7 x 100mg) ja orloc. Terpan mielestä heinäkuussa tapahtui notkahdus ja siitä eteenpäin mun vointi on huonontunut, on alkanut olemaan taas aika paljon vaeltelua, harhat on lisääntyneet jne.. Terppa aikoo tutkia mun lääkityshistorian ja ensi viikolla jatketaan aiheesta. Ei kyllä käy terppaa kateeksi, mä olen vuodesta 2008 ollut kuntoutustuella ja tähän aikaan mahtuu aika monet lääkitykset.. niitä kun on vaihdeltu eestaas jatkuvasti. Ja no, ennen tätä vuotta 2008 on myös sekalainen seurakunta erilaisia lääkkeitä, mutta niistä ajoista ei ole näissä potilastiedoissa tietoja, koska en ole ollut täällä potilaana sillon.
Puhuttiin myös mun koiraeläimestä. Sillä on joku hätänä, mutta mä en tiedä mikä :( Se välillä kiljahtelee, silleen että siihen selvästi sattuu. Mutta mä oon tunnustellut ja painellut ja venytellyt ja vanutellut.. mutta mikään paikka ei arista. Kynnet on leikattu ja suu tarkistettu. Korvat ok. Mä en tajua mihin sitä sattuu :( Mitä mä teen? Sanoin terpalle että en mä voi nyt tässä kohtaa muuta kuin seurailla sitä ja terppa sanoi että se tekisi samoin. Jos mä veisin sen eläinlääkäriin, niin se kuvattaisiin hännästä kirsuun ja otettais kokeita ja kaikkea, ja lasku olisi viidessä minuutissa pari tonnia. Mutta koska koira kuitenkin on oma iloinen itsensä, leikkiväinen ja syö ja juo ja niin pois päin, en ole kovin huolissani. Vielä.
Seurailen tilannetta. Silti mua pelottaa, että mitäs jos tämä onkin jo lopun alkua? Nalle täyttää joulukuussa 11v. eikä siis ole enää mikään nuorukainen. Mä niin toivon että saisin pitää koirani maailman loppuun asti... tai edes muutaman vuoden vielä.
Mutta se on tosiasia, että mulla ei ole varaa mihinkään hoitoihin. Joten jos jotain vakavaa tulee, se on menoa sitten.. :(
Kello tulee kymmenen ja mä käyn jotenkin ylikierroksilla.
Ahdistaa, vainottaa ja on tosi levoton olo. Tuleva yö pelottaa, koska en voi ikinä tietää mistä mä itseni löydän sen jälkeen, kun olen pääni tyynyyn painanut. Voin herätä vaikka keskeltä autotietä, näinkin on käynyt. Viime aikoina olen lähtenyt ulos ilman kenkiä. Ihme kyllä mulla on avaimet ollut mukana, muistaakseni vain kerran tai kaksi olen lähtenyt ulos ilman avainta.
Iso osa musta huutaa apua, auttakaa, pelastakaa, tehkää nyt ees jotain... mutta ihan yhtä iso osa musta huutaa kuolemaa. Itsetuhoisuus on mussa kiinni, se on osa minua, se on loinen joka imee musta voimat ja kietoo sormiensa ympärille. Mä en usko, että pääsen siitä koskaan, mä uskon, että mä tulen aina olemaan kuolemanvaarassa.
tiistai 9. syyskuuta 2014
Yöllisiä tapahtumia
Heräsin viime yönä kahden aikaan kamalaan räminään. Luulin että joku on mun parvekkeella ja hakkaa ikkunaa kivellä. Siltä se kuulosti. Lopulta kun uskalsin nousta ylös, kuulin surullista nau´untaa ja tajusin että Rumba oli jäänyt parvekkeelle kun nukkumaan mennessä suljin oven. Avasin oven ja reppana ampaisi kuin salama sisälle ja hyllyn taakse piiloon.
Miten mä saatoin olla niin huolimaton etten tajunnut kisun olevan partsilla? :(
Tuli niin kamala olo että piti itkeä enkä meinannut saada unta uudestaan mitenkään. Lepyttelin kisua sitten herkuilla joita se ei normaalisti saa, ja ehkä sain erehdykseni anteeksi.
Sitten kun mä vihdoin nukahdin uudestaan, näin unta että olin sekalaisessa sakissa, kaikki tuntemattomia ihmisiä. Oltiin jossain autiossa talossa jossa oli vihko pöydällä, missä oli numero 212 joka tarkoitti jotain tappavaa ruttoa. Sen numeron oli tarkoitus kertoa että siinä talossa asuneet ovat saaneet sen ruton ja se talo on vaarallinen paikka. Vaikea selittää unta näin kirjoittamalla.. siinä oli myös kaivo, jossa oli vettä joka kuohui ja kupli jotain vihreää ällötystä.
Uni oli niin kamala että vieläkin ahdistaa. Eihän se näin kirjoittamalla välity sellaisena kuin mä sen koin, mutta toivon etten enää näe moisia unia. Mielummin valvon kun katselen painajaisia.
Nukuin siis viime yönä jonkin verran, mutta ei sitä voi tälläkään kertaa levoksi sanoa.
Pitäisi soitella sille psykiatrille, mutta kun en uskalla. Pelottaa tarttua puhelimeen. Oli ihan riittävän kamalaa kun piti soittaa huoltomiehelle ja sopia aika koska ne tulevat tekemään huoneistotarkastuksen. Lappu asuntojen tarkastuksesta on tullut jo pari viikkoa sitten, huomenna alkaa ja mä sain vasta äsken soitettua ja sovittua tarkemman ajan, ei tänne voi kukaan tulla niin etten mä ole paikalla, koska on toi koiraeläin.
Tulevat sitten perjantaina klo 9.00 ja mä en tiedä miten mä pääsen ylös niin aikaisin!
Eilen oli hetken hyvä olla. Kävin E:n luona ♥ Viimeksi ollaan osastolla nähty. Oli ihan huippua :) Toivottavasti tavataa pian uudestaan!
Miten mä saatoin olla niin huolimaton etten tajunnut kisun olevan partsilla? :(
Tuli niin kamala olo että piti itkeä enkä meinannut saada unta uudestaan mitenkään. Lepyttelin kisua sitten herkuilla joita se ei normaalisti saa, ja ehkä sain erehdykseni anteeksi.
Sitten kun mä vihdoin nukahdin uudestaan, näin unta että olin sekalaisessa sakissa, kaikki tuntemattomia ihmisiä. Oltiin jossain autiossa talossa jossa oli vihko pöydällä, missä oli numero 212 joka tarkoitti jotain tappavaa ruttoa. Sen numeron oli tarkoitus kertoa että siinä talossa asuneet ovat saaneet sen ruton ja se talo on vaarallinen paikka. Vaikea selittää unta näin kirjoittamalla.. siinä oli myös kaivo, jossa oli vettä joka kuohui ja kupli jotain vihreää ällötystä.
Uni oli niin kamala että vieläkin ahdistaa. Eihän se näin kirjoittamalla välity sellaisena kuin mä sen koin, mutta toivon etten enää näe moisia unia. Mielummin valvon kun katselen painajaisia.
Nukuin siis viime yönä jonkin verran, mutta ei sitä voi tälläkään kertaa levoksi sanoa.
Pitäisi soitella sille psykiatrille, mutta kun en uskalla. Pelottaa tarttua puhelimeen. Oli ihan riittävän kamalaa kun piti soittaa huoltomiehelle ja sopia aika koska ne tulevat tekemään huoneistotarkastuksen. Lappu asuntojen tarkastuksesta on tullut jo pari viikkoa sitten, huomenna alkaa ja mä sain vasta äsken soitettua ja sovittua tarkemman ajan, ei tänne voi kukaan tulla niin etten mä ole paikalla, koska on toi koiraeläin.
Tulevat sitten perjantaina klo 9.00 ja mä en tiedä miten mä pääsen ylös niin aikaisin!
Eilen oli hetken hyvä olla. Kävin E:n luona ♥ Viimeksi ollaan osastolla nähty. Oli ihan huippua :) Toivottavasti tavataa pian uudestaan!
perjantai 5. syyskuuta 2014
Pohjakosketus
Eilen meni yli. Oli niin kamala olo etten muista koska viimeksi olisi ollut yhtä paha. Otin sitten yliannostuksen sekalaisia lääkkeitä ja tänään on olo ollut sen mukainen.. Olen nukkunut melkein koko päivän. Otin Orlocia, Ketipinoria, Serdolectia ja Cipramilia. Ja tietysti iltalääkkeet,
Tänään tuntui aamulenkillä siltä, että pyörryn just, oksetti ja sattui rintaan. Nyt on jo vähän parempi olo kun sain nukuttua.
Kohta pitäisi iltalenkille lähteä, mutta lyhyeksi jää, aika hutera olo vieläkin.
Mun ei ollut tarkoitus tappaa itseäni, ei eilen. Halusin vain saada lomaa itsestäni. Että voisin nukkua pahimman yli. No joo, ainahan mulla on taka-ajatuksena se itseni vahingoittaminen mutta kyllä mä tiesin etten mä siihen määrään kuole. Tässä onkin sitten selittelemistä terpalle.. huoh.. melkein pelottaa.
Olisi pitänyt soittaa terpalle. Mutta en pystynyt. Puhelin pelottaa liikaa. Samoin tänään mun oli tarkoitus soittaa psykolle, mutta koska nukuin niin se jäi, enkä mä varmaan muutenkaan olisi pystynyt siihen.
Myös taitojen käyttö eilen taisi vähän unohtua.. Olin niin solmussa ettei mulla pyörinyt päässä mikään muu kuin halu pois tästä, edes hetkeksi. Tavallaan mä onnistuinkin siinä mitä halusin, koska tämä päivä on mennyt peittojen alla. Oli ihan parasta nukkua kissa kainalossa ♥ Välillä kuulin bb:tä, välillä olin täysin taju pois.
Tulossa tylsä ja yksinäinen viikonloppu. Porukat on reissussa ja mä täällä. Huomenna mun veli menee katsomaan porukoiden kissaa, mä menen sunnuntaina. Siinäpä mun ohjelmat olikin, jotain ajankulua pitäisi keksiä. Varmaan kortteja tai koruja.. tai molempia.
Musta vaan tuntuu että mä en jaksa mitään. Oon ihan loppu, puhki kulunut. Mikään ei jaksa kiinnostaa, haluaisin vain nukkua. Koska nukkuessa ei ole suurempia tuskia. Tosin mä näen paljon painajaisia, joten aina sitä nukkumistakaan ei voi levoksi sanoa.
Nääh.. tuntuu taas siltä että mikään ei ole hyvin.
x(
Tänään tuntui aamulenkillä siltä, että pyörryn just, oksetti ja sattui rintaan. Nyt on jo vähän parempi olo kun sain nukuttua.
Kohta pitäisi iltalenkille lähteä, mutta lyhyeksi jää, aika hutera olo vieläkin.
Mun ei ollut tarkoitus tappaa itseäni, ei eilen. Halusin vain saada lomaa itsestäni. Että voisin nukkua pahimman yli. No joo, ainahan mulla on taka-ajatuksena se itseni vahingoittaminen mutta kyllä mä tiesin etten mä siihen määrään kuole. Tässä onkin sitten selittelemistä terpalle.. huoh.. melkein pelottaa.
Olisi pitänyt soittaa terpalle. Mutta en pystynyt. Puhelin pelottaa liikaa. Samoin tänään mun oli tarkoitus soittaa psykolle, mutta koska nukuin niin se jäi, enkä mä varmaan muutenkaan olisi pystynyt siihen.
Myös taitojen käyttö eilen taisi vähän unohtua.. Olin niin solmussa ettei mulla pyörinyt päässä mikään muu kuin halu pois tästä, edes hetkeksi. Tavallaan mä onnistuinkin siinä mitä halusin, koska tämä päivä on mennyt peittojen alla. Oli ihan parasta nukkua kissa kainalossa ♥ Välillä kuulin bb:tä, välillä olin täysin taju pois.
Tulossa tylsä ja yksinäinen viikonloppu. Porukat on reissussa ja mä täällä. Huomenna mun veli menee katsomaan porukoiden kissaa, mä menen sunnuntaina. Siinäpä mun ohjelmat olikin, jotain ajankulua pitäisi keksiä. Varmaan kortteja tai koruja.. tai molempia.
Musta vaan tuntuu että mä en jaksa mitään. Oon ihan loppu, puhki kulunut. Mikään ei jaksa kiinnostaa, haluaisin vain nukkua. Koska nukkuessa ei ole suurempia tuskia. Tosin mä näen paljon painajaisia, joten aina sitä nukkumistakaan ei voi levoksi sanoa.
Nääh.. tuntuu taas siltä että mikään ei ole hyvin.
x(
maanantai 1. syyskuuta 2014
Ahdistaa ja ahdistaa ja ahdistaa
Kamala olo. Ahdistaa niin että oksettaa, koko ajan, ilman taukoja. Tämä päivä on ollut ihan hirveä, harhoja ja ahdistusta. En voi kunnolla edes hengittää.
Tapasin eilen hurmaavan koiraeläimen ♥ Ihanan Staffin, en ole koskaan aikaisemmin livenä kyseisen rodun edustajia nähnyt ja tuo oli kyllä niin ihana että voisin kuvitella itsekin omistavan moisen otuksen. Hassu touhottaja :)
Ei näkynyt vielä tänään tilillä sähkölaskurahoja. Toivottavasti ne tulee huomenna. Marssin heti terapian jälkeen Mustiin&Mirriin jos ne rahat on tullu. Ostan koiralle ruokaa ja jos jää rahaa niin sitten sille jonkun luun. Nalle ei ole pitkään aikaan saanut kunnon luuta kaluttavaksi.
Tapasin eilen hurmaavan koiraeläimen ♥ Ihanan Staffin, en ole koskaan aikaisemmin livenä kyseisen rodun edustajia nähnyt ja tuo oli kyllä niin ihana että voisin kuvitella itsekin omistavan moisen otuksen. Hassu touhottaja :)
Ei näkynyt vielä tänään tilillä sähkölaskurahoja. Toivottavasti ne tulee huomenna. Marssin heti terapian jälkeen Mustiin&Mirriin jos ne rahat on tullu. Ostan koiralle ruokaa ja jos jää rahaa niin sitten sille jonkun luun. Nalle ei ole pitkään aikaan saanut kunnon luuta kaluttavaksi.
Lääkkeet kaapissa huutaa, tekisi mieli vetää yliannostus. Kokeilla kepillä jäätä, josko vihdoin pääsisin pois.
Yöt menee valvoessa tai vaeltaessa. Dissoilen taas pahemmin kuin vähään aikaan. Mä en jaksa enää. Mä oon oikeesti ihan loppu. Mut on imetty kuiviin.
Tänään olisin halunnut soittaa terpalle, mutta puhelimeen tarttuminen oli liian vaikeaa, en pystynyt.
Yritän jälleen sanoa itselleni, että yliannostus tai viiltely ei auta mitään. Ne ei muuta asioita paremmaksi, ne ei tee mulle hyvää, kumpikaan. Vaikka enhän mä mitään hyvää edes ansaitse, joten aika sama. Viiltely auttaa hetkeksi, yliannostus saa mut sekaisin.
En tiedä mistä revin voimat vastustaa itsetuhoilua.
:(
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)