Se on Ohi!

Uskomatonta mutta totta, mä olen kotona! 5 viikkoa kestävä sairaalahoito on tällä erää ohitse! JEE! *tuuletusta*

Aamulla heräsin jo ennen kuutta, siinä sitten ihmettelin ja pyrittelin sormiani yhdeksään asti jolloin tapasin lääkärin. Sain kasan reseptejä ja lääkkeitä matkaan, mulla on vasta tiistaina mahdollisuus lääkkeet ostaa.

Tiistaina pitää muistaa käydä labrassa. Onneksi ei tarvita paastoa ennen verikokeiden ottoa. 

Tuntuu oudolta etten mä enää mene takaisin osastolle. Kotiutumisen jälkeen on aina sellainen tyhjä olo..

Mut joo, tässä nyt vain ajattelin ilmottaa että kotona ollaan, taidan ryhtyä kahvin keittoon.

Odottavan aika on pitkä

Huomenna vihdoin uloskirjoitus! Jee!! Heti aamusta yhdeksältä on lääkärin tapaaminen ja uk. Parasta pitkään aikaan!!

Olin koko viikonlopun lomilla, olin porukoilla yötä. Meni ihan ok, en päässyt vahingoittamaan itseäni, koska äiti oli mun kanssa koko ajan. Sunnuntaina käytiin katsomassa mun pikkuveljen tuoreita kissanpentuja ♥ Voi vehnä miten suloisia olivat! Ne on sellasia puolivillejä, metsässä kun ovat syntyneet ja kasvaneet. Mutta kyllä niistä vielä lemmikit tulee.

Sitten olin osastolla sunnuntaista tiistaihin ja lähin taas yölomalle. Kävin madottamassa veljen kissat joka oli odotettua helpompi toimenpide. Molemmat kollit saatiin helposti kiinni ja tahnat suuhun.

Menin yöksi kotiin ja E kävi vuhvinsa kanssa iltakahvilla ♥ Tulkaa toistekin ;)

Eilen tulin ryhmän kautta osastolle. Mun terapeutti oli ryhmässä mukana, mun tukena ja toisaalta tsekkaamassa millasta meidän ryhmissä on. Musta oli kuulemma valitettu, että kun mä käännän selkäni muille, muut ahdistuvat siitä... ja siitä että itken. Nyt mun on entistä vaikeampi osallistua ryhmään.

Alan laskemaan tunteja kotiin pääsyyn.

Njääh

Voi oksetus mikä ahdistus!

Osastolla ollaan enkä muuta voi.

Eilinen ei sitten kuitenkaan mennyt ihan putkeen, olen nimittäin viiltänyt molemmat nilkkani. En muista tapahtumaa ollenkaan. Hirveen hyvä juttu joo.
Kissat nukkuivat mun vieressä koko yön, aina kun heräsin, kissat olivat siinä. Miten ikävä mulla onkaan ollut! ♥ Kaipasin kyllä koiruuttakin, koti ei tunnu kodilta jos koko lauma ei ole kasassa.

Tänään sitten heräilin yhdeksältä, join aamukahvit ja menin takaisin nukkumaan.

Kävin kiltisti ryhmässä, tosin mä en pystynyt olemaan loppuun asti, mutta kävin siellä joka tapauksessa. Ja tulin suoraan osastolle, kuten oltiin sovittu.

Näytin hoitajalle noi viillot (pintanaarmuja). Kyseli sitten että mikä niin paljon ahdisti, mutta enhän mä osannut vastata mitään, kun en muista tapahtunutta.

Pyysin jos saisin mennä koko viikonlopuksi kotiin, perjantaista sunnuntaihin. Hoitaja otti pyyntöni ylös ja sanoi että se ei ole lainkaan mahdoton ajatus että saisin luvan.

Mutta nyt pitäisi jotenkin sinnitellä täällä. Ahdistaa niin että oksettaa, on tosi hankala olo. Äänetkin ovat hereillä, vaikka kuinka yritän olla kuuntelematta.. huoh.

Yölomalla

Ettepäs ikuna arvaa missä meitsi on! KOTONA! Tosin vain yölomalla, ja vähän tuntuu siltä että tuliko tämä liian aikaisin vai liian myöhään. Tuntuu todella hankalalta olla täällä vaikka onkin ihanaa olla eläinten kanssa. Nalle tosin on porukoilla, ajateltiin että se menee ihan sekaisin jos otan sen nyt yöksi kotiin ja vien huomenna taas hoitoon.

Mutta kissat on täällä ja molemmilla tuntuu olevan paljon asiaa ♥

Aamulla mulla oli hoitosuunnitelma. Yritin päästä kokonaan kotiin ja Taas kerran mua uhattiin tarkkailulla. Lähin ovet paukkuen huoneesta ja painelin samantien ulos kiehumaan ja porisemaan. Mutta jos nyt oikein muistan, niin hoito jatkuisin ainakin viikon vielä..

Tänään oli myös terapia, terppa oli sitä mieltä että uskoo että mä pärjäisin jo kotona ja jotenkin sitten mä ajattelin että oisko yöloman paikka. Mulle saneltiin ehdoiksi se että menen huomenna ryhmän kautta takaisin osastolle.

Ahdistaa niin että on vaikea hengittää.

Paluu osastolle

Eilinen päiväloma meni sen verran hyvin, että sain mennä tänäänkin. Tosin koko ajan oli itsetuhoilut mielessä ja ihan kaikkea en muista koska muisti pätkii, mutta muuten meni ihan hyvin. Tänään tosin yritin josko olisin "tullut bussilla takaisin", eli toisin sanoen jäänyt kotiin. Mutta koska oli sovittu että iskä kuskaa, niin tulin autokyydillä takaisin.

Oli niin ihanaa nähdä eläimiä ♥ Ja niin kamalaa jättää ne taas.. :(

Tiistaina on hoitosuunnitelma. Leponex annostus tällä hetkellä 275mg, vielä on matkaa sinne neljään sataan.

Ahdistaa ja on epätodellinen olo. Joku kuiskailee mun nimeä korvaan.

Terppa on iltavuorossa. Mun sisällä roihahti raivo kun näin sen hoitavan toisen potilaan asioita. Miks mun pitää olla tälläinen?!?

Maistiainen vapaudesta

Siinähän kävi sitten niin, että mä sain päiväloman! Jos kaikki menee hyvin tänään, saan mennä myös huomenna. JEE. En malttaisi millään odottaa että pääsen lähtemään, mutta täältä ei viikonloppuisin ennen klo 11.00 lähdetä mihinkään, koska pääovet ovat lukossa. Iskä tulee mut noutamaan siis tasan klo 11 ja siitä mennään suoraan katsomaan kissoja♥

Tänne osastolle tulee jatkuvast potilaita jotka ärsyttävät. Tekisi mieli huutaa niille että turvat tukkoon ja jättäkää mut rauhaan. Enhän mä voi niin tehdä, mutta pinna on aika tiukalla. Tupakkakopin on vallannut eräs potilas joka kertoo juttuja elämästään, oli kuuntelijoita tai ei. Jos sinne koppiin vahingossa menee niin, ettei tämä tarinan kertoja ole paikalla, voi olla varma siitä että hän kyllä huomaa että kopissa on joku, ja ilmestyy samantien paikalle kertomaan tarinoitaan. 

Muutenkin väsyttää ja ahdistaa, ja sitten pitäisi purra hammasta kun muut ärsyttää, en tiedä kuinka kauan mä jaksan olla hiljaa ja suuttumatta.

Onks pakko jos ei taho?

Vaikea päivä. Tänään oli terapia ja se meni vaihteeksi todella huonosti. Tuntuu että terppa on kyllästynyt muhun. Se huusi mulle kun "katosin", sanoi että ei halua puhua seinille. Yritin tosissani kuunnella ja pysyä tässä maailmassa, mutta mä vaan katoilin välillä. En mä sitä tahallani tee, mutta tuntuu kuin terppa syyttäisi mua siitä.

Loukkaannuin verisesti siitä huutamisesta ja ilmoitin että mä lähen kotiin.  Tapasin päivystävän joka sanoi että mä olen niin kipeä että pakkohoidon kriteerit täyttyy kyllä ja jos aion lähteä, mut laitetaan tarkkailuun. AINA SAMA LAULU!! AARGH!! No suostuin sitten jäämään vapaaehtoisesti, mutta tuskaa tämä on.

Huomenna tapaan lääkärin aamulla. Tarkoitus olisi puhua viikonlopun päivälomasta. Saa nähdä menetinkö mä nyt sitten samalla senkin mahdollisuuden, se päivystävä lääkäri otti multa nimittäin ulkoiluluvat pois. Mä en kyllä kestä jos en pääse pois täältä, edes vähäksi aikaa. 

Mietityttää toi terapia. Dkt siis. Mä en tiedä missä menee raja, mutta onko se niin että terapeutti saa huutaa potilaalleen? Mitä se kuvittelee saavuttavansa sillä? Muhun vaan sattuu ja pelottaa.

Väsyttää. Eilen nukuin koko illan. Ja nukahdin jopa ilman nukahtamislääkkeitä, tosin mä kävin kyllä hakemassa ne myöhemmin. Se ryhmässä käynti väsytti mut ihan totaalisesti. Näin illalla unta, että mulla oli pitkäkarvaisen chihun pentu ♥ Sillä oli vaaleanpunainen timanttipanta. :D Unia, unia vaan...

Haluan ulos! Tukehdun tänne :( 

Lääkehässäkkä

En tiedä mikä nyt on, mutta kaikki ärsyttää. Ensinnäkin mä pääsen tänään ryhmään, mutta en saa käydä kotona samalla reissulla. Tekisi mieli vaan jättää ryhmä väliin ja painella suorinta teitä kotiin. Ja jäädä sinne.

Mun lääkitys tuntuu todella sekavalta, en enää edes itse tiedä mitä mulla listalla menee. Luulisin että jotenkin näin se menee:

Aamu:

Ketipinor 200mg

Orloc

Somac

Päivä:

Ketipinor 200mg

Ilta:

Ketipinor 200mg

Leponex 225mg

Levozin 50mg

Tarvittavat:

Levozin, Truxal, Ketipinor, Serenase, Tenox

Leponex nostetaan hiljakseen aina 400mg: saakka. 

Se on vaan sellanen juttu, että koska mä olen lapsesta asti syönyt lääkkeitä, ne ei enää tehoa minuun. Annosten pitää olla todella suuria, että edes huomaa syövänsä lääkkeitä.

Eilen illalla sain rajun ahdistuskohtauksen. Kävelin tuolla ulko-ovella ja itkin. Huusin hoitajille että ne antaa mulle lumelääkkeitä, koska ne ei auta mua. Uhkasivat soittaa päivystävän paikalle jotta mut siirrettäis toiselle osastolle. Tulin huoneeseeni, hakkasin päätäni seinään ja itkin, itkin, itkin. 

Äänet huutaa pään sisällä, tapa tapa tapa. Kuole, ei sua kukaan kaipaa. Näen kaikkialla hämiksiä, ihmisten puhe kuulostaa oudolta.

Mä olen niin väsynyt tähän. En jaksaisi jaksaa enää yhtään.

En tiedä miten mä jaksan siellä ryhmässäkään olla. Ahdistaa niin että oksettaa. Ja pitäisi pystyä menemään bussiinkin. Huoh. Joka päivä tätä samaa, joka päivä sama taistelu, eri asioissa vaan.

Enkä mä jaksaisi enää yrittää, hengittäminenkin on hankalaa kun ahdistaa.

Väsynyt olen.

Ahdistaa vol 1000

Jaahas.. tänään on taas sisähoitopäivä. Yritin äsken päästä ulos, mutta matka pysähtyi kuin seinään. Kuulemma mun edun mukaista on olla sisällä tämä päivä, huomenna taas arvioidaan tilanne uudestaan.

Ihan vähän alkaa ärsyttämään.

Terppakin soitti, terapia on torstaina. Terppa sanoi myös että keskiviikkona olisi vähän pakko mennä ryhmään. Kai mä menenkin, ainakin kokeilemaan. Pääseehän sieltä pois.. ja mä vähän suunnittelin että karkaan kotona käymään. Mulla on siellä pari juttua tehtävänä. Ja tietysti näen kissatkin sitten... koiraa tuskin näen, koska en aio kertoa äidille että menen käymään kotona.

Ahdistaa niin että oksensin äsken. Piti pitää kirjoittamisestakin pieni tauko.

Onneksi huomenna on jo maanantai. Omahoitajani sanoi että aikoo puhua  mun lääkityksestä vielä kierrolla, koska nythän mulla ei ole muuta kuin Leponex aamulla, illalla ei mitään lääkettä. Jokin rauhoittava ja tasaava pitää illaksi saada. Ja kun mä kerran olen osastolla niin kävisi mun järkeen että lääkitys laitettaisiin Kokonaan kuntoon.

Pelottaa että menetän tämän oman huoneen. Ajatus huoneen jakamisesta ahdistaa, jos tässä nyt kävisi niin että joku toinen tarvitsee tätä huonetta enemmän kuin minä, niin mä kyllä lähen kotiin.

Eilen oli vähän parempi päivä. Äiti kävi ja Emmi vielä äidin jälkeen. Oli muuta ajateltavaa. Ilta oli tietysti taas hankala. Se näköjään menee niin, että jokaista hyvää hetkeä kohtaan on kymmenen huonoa hetkeä seurauksena.

Aika toivoton olo.. alan hiljakseen uskomaan että mulle ei ole löydy sopivaa lääkitystä ja mun vähäinenkin elämänhalu valuu vauhdilla viemäristä alas..

Minä, ja minun suuren suuri suuni

En sitten ehtinyt hyväksikäyttää apulaistani kertaakaan, hoitaja keksi että mä salailen jotain ja sai mut sitten antamaan terät pois. Ärsyttää, mä oisin todellakin tarvinnut niitä.

Tänään on ollut todella vaikea päivä. Ensinnäkin mulla on edelleen pientä kuumetta, ja sen takia oli aamulla labrat. Kyyneleet vaan valuivat kun kävelin tonne toimintaterapiahuoneeseen missä ne verikokeet otetaan. Hoitaja oli mun kanssa siinä, piti kädestä kiinni. Tällä kertaa labratäti olikin labrasetä ja aika kovakourainen, mulle jäi mustelmat käteen.

Mun korvaan kuiskitaan, että jos mä en mene katsomaan kissojani, niille käy huonosti. Ne revitään palasiksi, ne murskataan, nyljetään elävältä. Yritin tätä epätoivoisesti hoitajille sanoa, mutta niiden mielestä tuo on vain yksi mun harhoistani. Kun kysyin että etkö sä muka kuule tota ääntä joka puhuu, niin hoitaja vaan katsoi ja ilmoitti että vietän tämän päivän sisällä (ihme etten menettänyt lupiani tuodessani osastolle teriä!!) ja huomenna katsotaan onko parempi päivä, niin että pääsisin ulos.

Toinen hoitajani järjesti mulle lisää tarvittavia, koska melkein kaikki tarvittavat oli jo mennyt kolmeen mennessä.

Toiset potilaat käyvät hetkittäin hermoille. Kyllähän mä tiedän että ei ne tahallaan ole ilkeitä tai pelottavia, mutta silti. Ärsyttää kun tullaan kesken tv-ohjelman vaihtamaan kanavaa. Onneksi mulla on oma huone, mä en nyt just kestäisi toista ihmistä samassa huoneessa.

Nyt kuulokkeet korville, jos toi kuiskaaja antais mun hetken olla.

Pieni pelastaja ♥

Sain vapaat ulkoiluluvat! Eli saan olla ulkona tunnin verran. Ei juurikaan jaksanut ilahduttaa, kuumeinen ja kipeä olo vie kaikki mehut. Kävin kuitenkin cittarissa, bussilla menin. Ostin sen mitä aioinkin ostaa, tutun ja kierolla tavalla turvallisen "jutun".
Sain kuljettua hänet kengässä osastolle. Pelkäsin että hän putoaa kävellessä, mutta onneksi ei. Nyt pitää vain olla todella varovainen, enkä mä aio huvikseni ystävääni hyväksikäyttää, mutta mulla on turvallinen olo kun tiedän että se on tuolla kaapissa, vaatteiden alla piilossa.

Ja nyt tietysti joku menee ja soittaa tänne osastolle ja siinä menee sitten luvat. No, ehkä kukaan nyt ei soita, jos tätä edes kukaan lukee.

Aamulla oli lämpöä ja verenpaineet koholla (alapaine oli jotain 99), lepopulssi 108. Huomenna on ylimääräiset verikokeet, jotta selviäs mistä tää mun lämpöily johtuu. Mä vaan itken jo ajatuksesta että mua taas pistetään. :(

Mulla on sellanen olo että ois kiva jos joku halais. Äiti kävi eilen ja sain halaukseni, mutta haluan halauksen N-Y-T. Tai jos ei halausta, niin edes jonkinlaista huomiota.

Olen huomannut, että hoitajat jotka eivät ole mun omahoitajia, sanovat lähes aina, että en mä sua nyt niin tenttaa kun en sun omahoitajasi ole, juttelet sitten omahoitajasi kanssa. Just joo. Se on niille vaan veruke istua kahvihuoneessa tai surffata facebookissa. Sitten jos menee sanomaan jotain niin teeskennellään kiireistä. Mä oon monta päivää ollut nyt ihan yksin, siis niin ettei kukaan ole tullut juttelemaan mun kanssa. Itse olen välillä yrittänyt puhua hoitajille (jos ne vahingossa istuu osaston puolella) mutta selvästi mua vältellään.

Musta edeen tuntuu siltä että ihmiset kuuntelee mun ajatuksia ja että vesi on myrkytettyä. Yöllä heräsin tuolta käytävältä. En tiedä huomasiko sitä kumpikaan yököistä, ehkä nekin nukkuivat. Tulin vaan kiireesti omaan huoneeseeni ja itkin itseni koiranuneen.

Jaahas.. se olis taas ketipinorin ja serenasen aika...

Miksei mikään muutu?

Taas on viikko kulunut, minä edelleen suljetulla. Eilen sain kanttiiniluvan, mutta en ole käyttänyt sitä kuin kerran. Myös ryhmä jäi väliin tälläkin viikolla.

Huomenna piti olla terapia, mutta se on peruttu. Huoh.


Mä oon nyt syönyt Leponexia reilun viikon. Annostusta on hiljakseen nostettu ja nostetaan edelleen. Samaan aikaan Seroquel prolongia ajetaan alas. En tiedä lopetetaanko se kokonaan, vai mitä sille tapahtuu. Mietin vaan että jos se otetaan kokonaan pois, mulla ei ole muuta lääkitystä kuin se Leponex ja sekin otetaan aamuisin, millä ja miten mä muka nukun kotona? Täällähän mä saan 40mg Tenoxia ja niilläkin nukun vain muutaman tunnin.

En ole muutenkaan huomannut voinnissa mitään muutosta.

Kaikki tarvittavat mitä mulle on kirjotettu, menee päivän aikana. Välillä tuntuu ettei ne edes riitä. Ketipinor-Serenase yhdistelmä toimii jossain määrin.

Itsetuhoiset ajatukset tunkeilee mun pään sisään, kiertää kehää, nauraa ja huutaa. En pääse niistä hetkeksikään eroon.

Pitäisi kaivaa tekohymy takataskusta esille, äiti tulee nimittäin tunnin päästä käymään.

Ahdistus on ihan sietämätöntä.

Itkupotkuraivarit nro 666

Kamala päivä. Siis ihan hirveä.

Tänään oli terapia ja sekin meni riitelyksi terpan kanssa. Olen siitä todella pahoillani ja jäi ahdistunut olo kun kysyin terpalta ennen kuin se lähti kotiin, että onko se vihainen minulle. Sanoi että ei ole mutta se ei nyt juttele mun kanssa koska työaika on ohi.
Jaa. No miten mä voin jatkossa soittaa sille, jos satunkin soittamaan työajan ulkopuolella, niin sanooko se että se ei nyt puhu mun kanssa, koska ei ole töissä?

Niin, ja menetin myös kanttiinilupani.

Sitten seurasi jotain, josta seurasi maailmanloppu.

Mulle tuli huonekaveri. Sekosin ihan täysin, riehuin tuolla käytävällä, hakkasin ja potkin seiniä, löin päätäni seinään ja vaikka mitä. Yritin karkuun ovesta, en enää kuullut kun mulle puhuttiin, hoitajat seilas mun perässä ja yrittivivät antaa lääkkeitä.
Sitten mun toinen omahoitaja sai mut sen verran rauhottumaan että kuulin taas puhetta, mut siirrettiin yhden hengen huoneeseen.

Mä en kyllä ymmärrä miten mä menetin itseni hallinnan noin täydellisesti. Kirjaimellisesti hajosin palasiksi.

Aamulla mä tapasin lääkäriä, en kylläkään muista siitä mitään.

Tänään on usein tullut sellaisia "kohtauksia", etten tiedä missä olen.

Sanoin äsken hoitajalle, että musta tuntuu että olen paljon huonomassa kunnossa kuin keväällä. Se oli vähän samaa mieltä.

Mun mielestä vaan on epäreilua, että mä olen ns. vapaaehtoisessa hoidossa ja silti mä en pääse ulos. Mitä vapaaehtoista tässä muka on?

Leponexin aloitukseen kuuluu seurata lämpöä ja verenpaineita, äsken katsottiin ja oli vähän lämpä ja alapaine koholla. Toivottavasti mulle ei kuumetta tule, se tietää väistämättä ylimääräisiä labroja. Särkee kyllä jalkoja siihen malliin että tuntus että lämpö olisi nousussa.

Terppa tulee kuulemma huomenna aamuvuoroon, mä niin toivon ettei se ole kovin vihanen tästä mun itkupotkareista. Oikeesti, mua pelottaa että jos se onkin vihainen.

Ahdistaa niin että oksettaa.