Kuuleeko kukaan, jos tarpeeksi huudan?

Kun vihdoin sain kerättyä rohkeutta tarttua puhelimeen ja soittaa lääkärille, se ei vastaa mulle kolmena päivänä. Tulin siihen tulokseen, että sillä on siellä numeronäyttö ja se ihan kiusallaan ei vastaa mulle. Ja niin.. numeronäyttö sillä ainakin on, koska se soitti mulle tiistaina takaisin ja sanoi, että olit soitellut... Hmm..

Kerroin harhoista, unettomuudesta, ahdistuksesta. Sanoin etten ole kahteen kuukauteen nukkunut, ahdistus on sitä luokkaa että oksentelen, pelkään ihmisiä (koska ne kyttää ja vahtii), naapurit kuuntelee, puhelinta kuunnellaan, vesijohtovesi on myrkytettyä...
Jotenkin mulla on tunne, että viesti ei kuitenkaan mennyt perille, että se ei ottanut mua kovin vakavissaan. Sovittiin että mä nostan ton Serdolectin 20mg ja sitten viikko siitä eteenpäin seurataan mitä tapahtuu. Kyllä se sanoi että aika huonolta näyttää, koska mun olo on mennyt vain ja ainoastaan huonompaan suuntaan tämän lääkkeen aikana. Että ehkä joudutaan palaamaan johonkin vanhempaan lääkkeeseen, koska nyt nämä uusimmat on käyty läpi. Mainitsi Leponexin, joka on ollut mulla joskus vuosia sitten, se on ainut lääke joka on vähentänyt mun harhoja niin, että olen jotenkin voinut olla, mutta. Mutta. Mutta. Leponex vaatii labrat säännöllisesti ja siihen mä en ole suostuvainen. Mua ei pistellä.

Jotenkin olen pettynyt siihen miten laimeasti lääkäri reagoi kun kerroin asiani. En mä tiedä mitä mä odotin, mutta jotain muuta kuin "ahaa" ja "jaajaa".

Laskin, että tasan kaksi viikkoa seuraavaan terapiatapaamiseen. Siis vielä!! Miten tää aika näin matelee.. mutta toisaalta taas kulkee hirveetä vauhtia, nimittäin ihan just on ryhmätauko ohi. Ensi viikolla jatkuu ja mä ahdistun nyt jo solmuun kun ajattelen sitä.
Mä en tiedä miten mä pystyn menemään sinne. Ihan järkyttävän kamalan hirveää.

Tänään on ollut extravaikea päivä. Ahdistaa, tuskastuttaa. Eikä tämä helle auta asiaa lainkaan. Hetken taisin jopa nukkua tossa iltapäivällä. Se on paljon se, koska tällä viikolla olen nukkunut öisin yhteensä 5 tuntia. Siis sunnuntaista lähtien. Mulla ei pää enää kauaa kestä tätä valvomista.
Koko ajan on epätodellinen ja poissaoleva olo. Tuntuu että voin minä hetkenä hyvänsä hukkua tyhjyyteen, täydelliseen tiedottomuuteen.  Muisti pätkii ja tuntuu että mun pää luo valheellisia tapahtumia. Tätä on vaikea selittää, mutta yhtäkkiä saatan tajuta että olen juuri äsken jutellut jonkun kanssa puhelimessa. Paitsi etten ole. En ole puhunut puhelimessa tiistain jälkeen. Ja sitä ennen en ikuisuuteen. Joten en ole voinut juuri äsken puhua kenenkään kanssa puhelimessa, vaikka mun mieli yrittää muuta väittää.

En jaksa odottaa että tämä kesä on ohi. Ainut "kesäinen" asia jonka olen tehnyt on se  että kävin sunnuntaina äidin kanssa uimassa. Kolmeen vuoteen en ole itseäni uittanut ja nyt mä sen tein. Olen siitä ylpeä. Uiminen on aina ollut lähellä sydäntäni, pentuna jos rannalle mentiin, mä uin tuntikausia, tulin pois vedestä vasta kun lähdettiin kotiin, enkä silloinkaan mielelläni. Mutta nykyään mä en enää samalla tavalla nauti siitäkään. Ulkoinen olemukseni hävettää ja ahdistaa niin paljon, ettei rannalle tule enää niin helposti mentyä. Mutta sunnuntaina uin ja hyvä niin.

En ole muuten kertaakaan soittanut varaterpalle. Hyvä minä jee!
Ja toistaiseksi vain kerran olen sortunut itseni vahingoittamiseen. Eilen.
Koko päivän yritin siirtää ahdistusta kaikin keinoin, mutta lopulta terä vei voiton ja mahani uusia viiltoja. Pakko viiltää mahaan, koska se on ainut paikka jota kukaan ei varmasti näe näin kesällä..

Kuolema pyörii koko ajan mielessä. Kohta mä ikäännyn ja olen taas kärsinyt yhden vuoden lisää.  Yhden vuoden, jonka aikana olisi pitänyt tapahtua paljon edistystä, mun olisi kuulunut kasvaa ja muuttua, mutta mä en näe että mitään sellaista olisi tapahtunut. Mä oon yhtä rikki kuin vuosi sitten. Yhtä itsetuhoinen. Ei tästä ole montaakaan viikkoa kun viimeksi otin yliannostuksen. Aina sitä vaan miettii, että miksi turhaan mitään yrittää, kun mikään ei kuitenkaan muutu, eikä kukaan kuule vaikka kuinka huutais...

kuvassa rakkauspakkaus Rontti

Kiukuttaa, suututtaa, ärsyttää #%&!? !!!

Mä olen niin, niin täynnä sitä, että mua kohdellaan kuin ilmaa, mua pidetään itsestäänselvyytenä, jätetään narikkaan ja otetaan taas esille kun tarvetta on. Nyt se on loppu. Mä en enää kestä sitä. On ihan riittävän paha että olen työtä tietyille ihmisille ja ne ottaa musta lomaa tasaisin väliajoin, mutta mä luulin että mun elämässä on ihmisiä joille mä olen muutakin kuin työtä.

Olin TODELLA pahasti väärässä!

Jälleen tänään sain sanoa tästä asiasta eräälle ihmiselle, mua syvästi loukkaa se että sovitaan jotain jonka toinen sitten peruu ILMOTTAMATTA minulle siitä mitään. Aina löytyy selityksiä, miljoonia selityksiä ja perusteluita, vaikka olisi hyvin yksinkertaista vaan ottaa se luuri käteen ja laittaa viestiä että sori, ei käykkään. Kun kuitenkin jatkuvasti palloilee facebookissa, niin samallahan sen viestin laittaminenkin tapahtuisi, mutta mä olen niin arvoton ettei kannata. 

ARVOTON!

Viikonloppuna soittelin terpalle. Se sanoi olevansa huolissaan, että mun pitäisi maanantaina (tänään siis) ehdottomasti soittaa mun lääkärille ja sanoa että mun lääkitys ei todellakaan toimi. Olen vainoharhainen (ulkona ihmiset kyttää ja vahtaa), vesijohtovesi on myrkytetty jne. Mutta enhän mä saanut soitettua mihinkään tänään. En uskaltanut. Terppa muistutteli myös että pitäisi soittaa sille varaterpalle jos jotain tulee. Että jos mä vahingoitan itseäni, enkä ole yrittänyt saada apua niin se on terapiaa haittaavaa käytöstä. Ihan sama, sanon minä. 

En mä ansaitse mitään apua. Tälläinen arvoton hylkiö. 

Ja sitä paitsi mä en luota siihen ihmiseen joka puhelimeen vastaa. Tunnen sen hyvin, oli mulla polilla hoitajana useamman vuoden. Mulla ei oo sille mitään sanottavaa. Eikä se voi mua auttaa. 

 Enää mua ei juurikaan ahdista ja pelota tämä yksin oleminen, mua lähinnä ahdistaa ajatus että joutuisin olemaan tekemisissä jonkun kanssa. Mutta turha pelko, ei mua kukaan kaipaa, ei yhtään mihinkään. Mut on jätetty yksin ja sillä hyvä. Nekin vähäiset ihmiset joiden kanssa olen joskus ollut tiiviisti yhteydessä, ovat kadonneet kokonaan. En kyllä yhtään ihmettele sitä. En mäkään jaksaisi olla mun kanssa. 

Mutta mulla ei ole vaihtoehtoja. 

Hyvää lomaa vaan teille kaikille, jotka olette minusta lomaa ottaneet. 

Kitinää

Siis tää ei voi olla edes todellista, mä oon ollu yksin vasta kaksi päivää ja mä kieriskelen itsesäälissä ja itsevihassa. Olen mä ennenkin ollut yksin päiväkausia! Miksi ihmeessä tämä nyt on näin vaikeaa?
Ehkä siksi että tiedän tilanteen jatkuvan vielä pitkään. En tiedä.

Eilen kävin kirppiksellä ja ostin sieltä liituvärit, (uudet, siellä on sellanen seinäke jossa on uusia ja Kalliita askartelutarvikkeita) ja päätin että koska mulla on nyt aikaa enemmän kuin muille jakaa (koska ei olis?) niin mä vihdoin opettelen värittämään leimakuvia.
Eihän mulla olisi ollut varaa niitä värejä mennä ostamaan, mutta kuten aikaisemmin sanoin, eletään vedellä..

Tossa kuvassa näkee ne värit ja kuvat joita harjottelin värittämään. 

Ja äsken tein yhdestä kuvasta kortin. Harjottelua vielä vaatis, jos vaan jaksais...


Koko ajan ahdistaa. Vihaan tätä, vihaan tätä jatkuvaa oksettavaa oloa, sitä kun kurkkua kuristaa eikä pysty itkettämään vaikka kuinka itkettäisi.

Ja nyt mä tiedän, että mä en todellakaan pärjää elokuuhun asti ilman terapiaa. Vaikka eihän mulla muita vaihtoehtoja ole, terppa on lomalla ja sillä siisti, mutta ilman mitään hoitoa... ei,ei ei ei. Mä en pärjää.

Yksin keskellä kaiken

Oon nyt syönyt reilun viikon Sertindolia. En ole huomannut mitään vaikutusta yhtään missään. Päinvastoin, olen taas alkanut öisin vaeltamaan, muisti pätkii päivisinkin, harhoja riittää ja koko ajan ahdistaa niin että välillä oksentelen sen takia.

Eikö mulle ole olemassa lääkettä joka mua auttais? Ja miksi mulle ei suostuta kirjottamaan mitään muuta kuin ketipinoria? Tähän ahdistukseen siis. Se ei auta mitään. Eikä se auta mua nukkumaan. Olen kolme viikkoa käytännössä valvonut putkeen, joinakin aamuöinä olen nukkunut tunnin tai pari. Olen elävä kuollut.

Vähäisestä nukkumisesta huolimatta, on päiviä jolloin vauhtia riittäisi pienelle kylälle ja sotken kaikki asiani muutamassa hetkessä täydellisesti.

Kaikki asiat ärsyttää suunnattomasti TAI sitten mikään ei tunnu miltään.
Olin aivan raivona sossulle, joka on sitä mieltä että mä en tarvitse edes bussilippurahaa tälle kuulle, mutta nyt musta tuntuu siltä että ihan sama. Ollaan syömättä, ollaan koko lauma syömättä ja eletään vedellä tai sitten kuollaan nälkään. Paitsi että nyt kirjoittaessa mua alkaa taas ärsyttämään.

Ärh.

Edessä on yksinäiset viikot, kun äitikin jäi tänään kesälomalle, huomenna suunnistavat isän kanssa mökille ja ensi viikolla äiti menee kaverilleen tampereelle. Huomenna on vika terapia ennen terpan lomaa.

Mielialat vaihtelee, mutta ahdistus on ja pysyy. Kohta olisi aika käydä nukkumaankin, mutta mua ei väsytä yhtään. Viime viikolla yöt meni katsellessa OITNB:ia (Orange is the new black), mutta nyt on molemmat kaudet katsottu joten en voi edes siihen turvautua.

Olen siis yksin keskellä kaiken, harhojen, ahdistuksen ja tuskan.

Harhoja, ahdistusta

Viime kerrasta on taas aikaa.. jos sitä vähän päivittelisi.

Lääkitystä muutetaan jälleen, omasta tahdostani. Olin siis muutaman viikon ilman säännöllistä lääkitystä jonka aikana kyllä huomasin itsekin että olo meni todella vaikeaksi. Aloitin sitten Sycrestin uudestaan, mutta kun se vaan maistuu NIIN pahalta ja muutenkaan en ollut kovin tyytyväinen siihen lääkkeeseen, joten huomenna (jos apteekki suo) alkaa Sertindoli. Se vaatii EKG kontrollit. Maanantaina kävin ekan kerran ja silloin oli QT aika pidentynyt, joten sitä ei vielä silloin aloitettu mutta tänään EKG oli normaali ja lääke voidaan alottaa.

Harhat ovat selvästi lisääntyneet, kuulen ja näen ihan omiani. Mun elämä on yhtä kauhuleffaa ja musta kuulema näkee ja kuulee että olen huonossa kunnossa. Olen niin ahdistunut etten voi kunnolla hengittää, oksettaa ja päätä särkee.

Yöt on pahimpia. Sillon on äärettömän vaikea erottaa harhoja todellisuudesta.
Tänään on ollut päivälläkin vaikeuksia, kuulen että ihminen joka ei yleensä puhu minulle niin, haukkuu ja loukkaa mua sanoin, joita en ole koskaan kuullut sen ihmisen käyttävän.
En vieläkään tiedä, kuulinko oikein, vai oliko ne jutut harhaa. Terppa sanoi, että saattoivat olla harhoja.. tiedä siitä sitten. 

Keskiviikkona postiluukusta kolahti uusi b-lausunto, kuntoutustukea haetaan jälleen vuodeksi eteenpäin. Olihan se taas karua luettavaa, kaikesta itsetuhoilusta ja dissoilusta jne. Siinä oli myös maininta siitä kun osastolla ollessani dissoilin itseni junaradalle ja otin yliannostuksen lääkkeitä.

Diagnooseina F60.31 Rajatilatyyppi ja F31.9 Määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö (sisältänyt psykoottisia mielialahäiriöjaksoja).

 Ryhmästä alkoi kesäloma, parasta pitkään aikaan! Viimeinen ryhmä meni  ihan täydellisesti penkin alle, istuin ekan tunnin kasassa tuolillani ja itkin, itkin, itkin. Tokan tunnin alkaessa juttelin hetken toisen ohjaajan kanssa, mutta tulin siihen tulokseen etten pysty jäämään ja lähdin kotiin. Meinasin tosin ohimennen hypätä junan alle, mutta kännykkääni saapuva tekstari keskeytti toiminnan ja tulin kiltisti kotiin.

Parin viikon päästä alkaa terapeutin loma, enkä mä tiedä miten mä kestän sen. Pelkkä ajatus siitä ahdistaa niin etten tiedä miten päin olisin. TAAS kolme pitkää pitkää viikkoa ilman terppaa. Se tulee todellakin olemaan tuskaa. Onhan mulla puhelintuki edelleen, mutta siihen puhelimeen vastaa täysin väärä ihminen ... :(

Kunpa vaan olisi jokin tie ulos tästä.. en vaan jaksa uskoa että mikään muuttuu.

Hiljakseen alan uskomaan siihen että terppa todella haluaa auttaa mua, mutta mua pelottaa uskoa sitä, koska aina kun olen alkanut luottamaan ihmiseen, se jollain tapaa loukkaa ja pahimmissa tapauksissa on lähtenyt pois elämästäni. Pelkään että tässä käy samalla tavalla.

Että kun uskon ja luotan, siitä seuraa menetys..