Lääkekokeilua

Eilen aloitin uuden lääkkeen jonka piti tuoda mulle uni. Levozin. Sanottiin että se on todella väsyttävä lääke ja varmasti yksi 50mg nappi antaa mulle unet, mutta kaksi on lupa illassa ottaa. No, otin ensin toivorikkaana sen 50mg ja odotin.. ja odotin... ja odotin.
Ei tapahdu mitään, kaveriksi olin ottanut vielä 500mg ketipinoria ja 20mg zyprexaa.
Parin tunnin päästä otin toisen 50mg:n, eikä vieläkään tapahdu mitään.

Tulos: unta n. 2-3 tuntia viime yönä. Okei, on se tunti enemmän kuin aikaisempana yönä, mutta riittääkö tuo mihinkään?

Eilen oli ryhmä. Olin alusta asti ahdistunut ja hermostunut, osittain nukkumattomuuden vuoksi, osittain syystä jota en tiedä.
Ekasta tunnista en muista mitään, tokasta tunnista muistan sen verran että kuulin kuinka veri kohisi korvissa ja lähin paniikin vallassa kesken kotiin.
Siitähän seurasi se että sain bussissa paniikkikohtauksen ja jouduin jäämään kesken matkaa pois kyydistä. Kävelin osan matkasta kotia kohti, loppumatkaksi uskaltauduin bussin kyytiin ja pääsin kotiin asti.

Tollanen tunnepäiväkirja lappunen mulla oli mukana. Pitäisi siihen joka päivä raapustella tunnetiloja, sen seurauksia jne. Eli tunteiden tunnistamista, luulisin. Ei todellakaan mikään helppo tehtävä, mä oon tosi huono tässä. Tunnistan ainoastaan ahdistuksen, mut jos oon oikein ymmärtänyt, niin se on enempi oire kuin itse tunne. Hähtäh?

Viikonloppuna on ohjelmaa tiedossa. Sinellin käsityökirppis ja kädentaitajien tori, jossa mä olen äitin kanssa myymässä meidän tekemiä kortteja ja koruja. Myös kirppistavaraa, eli tarpeettomia askartelutarvikkeita. Tämä siis Variston Sinellissä, sinne vaan. Lauantaina on koko perheen pääsiäistapahtuma, jossa on ohjelmaa lapsukaisillekin.
Toivottavasti myös kauppa käy :o)

Ihan just kohta pitää lähteä heittämään iskä lentokentälle, se menee viikonlopuksi Saariselälle. En ihan varma ole siitä että mikä reissu tuo on, mutta samapa tuo, mä saan auton viikonlopuksi :D

Mieliala vaihtelee rajusti, hetken on suorastaan euforinen olo, sitten rytinällä pohjamutiin ja itsevihaan itsetuhoon. Monta kertaa päivässä. Ei taida ihan toimia tuo Zeldox niin kuin kuuluisi. Tässä menee taas sekaisin epävakaat ja kaksisuuntaiset, en enää tiedä mikä on mitäkin kun on niin paljon vaihtelua päivän aikana.

Ahdistusta..

Ahdistaa! Kohta tapahtuu räjähdys jos ei ala helpottamaan.

Ahdistun solmuun jo pelkästään rahattomuuden takia.. Pitäis noita karvakasoja elättää, itsekin ois joskus kiva syödä. No, eipä oo eka kerta tässä tilanteessa, eikä varmasti viimeinen.

Soitin tänään varaterpalle kun tää olo vaan huononee. Ei siitä puhelusta ollut muuta apua kuin se, että sain hetken jutella. Taitoja olen käyttänyt, kaikkia mitä osaan ja mitkä hyväksyn.. ne ei toimi.

Kuinka paljon yhden ihmisen pitää kestää? Hengittäminenkin on työlästä, ihan vaan ahdistuksen takia. Tuntuu kuin joku istuis mun päällä.

Unettomuutta on ilmassa, mikään määrä lääkkeitä ei kaada mua. Varaterppa ehdotti että kävisin päivystyksessä kysymässä tiukempia troppeja, mut Tenoxiakin sain suunnilleen polvilleen anoa jotta sain sitä, vähän vaikea uskoa että saisin vahvempia lääkkeitä...

Ja päivystys perjantai-iltana ei sinänsä oikein houkuttele.

Siis musta tuntuu siltä kuin joku istuis mun päällä ja kaksin käsin kuristais mua.

Mitä mä voin enää tehdä??

Mitä järkeä?

Mitä järkeä on syödä lääkkeitä, jotka EIVÄT AUTA?

Mun mieleala menee niin vuoristorataa ettei mitään rajaa. Sen lisäksi mä oon valvonu (melkein kokonaan) 2vrk. Ja toissayönä mä löysin itseni ulkoa, eikä mitään muistikuvaa siitä miten ja millon ulos päädyin. Viimeyönä... no mä nukahdin kun otin reippaasti ketipinoria, sitten mä heräsin parin tunnin päästä ja loppuyön vaan pyörin ja suunnittelin suuria.

Zeldox ei selvästi sovi mulle, sen piti viedä maanisuus pois, mutta eipä se sitä ole tehnyt. Tätä menoa mä oon lähitulevaisuudessa uudestaan vankeudessa vasten omaa tahtoani.

Ja koko ajan ahdistaa, vaikka kuinka olis virtaa ja vauhtia, ahdistaa niin että oksettaa.
Harhoja ja vainoharhoja.

Muistoja, joita ei voi korjata.

Mä en jaksa enää!!

Rahattomuuskin vetää mielen solmuun. Vasta perjantaina tulee takuueläke ja mä kerkeen sitä ennen kuolla nälkään. F**K!!!

Pitäisi soittaa varaterpalle, mut en pysty. Enkä pysty soittaa osastollekkaan vaikka sekin oisi luvallista.

Keskiviikkona on ryhmä. Sillon saan lisää lääkkeitä, viikoksi. Itsemurhabileet houkuttais.

On niin sekava olo kun hetken mennään huipulla ja muutamassa sekunnissa putoan syvälle pohjamutiin ja kohta taas raketilla avaruuteen.

Help me.....

Edit.

Olen näköjään tänään kirjoittanut tämän tekstin, en vaan muista viimeisen 12 tunnin ajalta juurikaan mitään.

Ihana elämä, tätä lisää.

:( 

Jälkeen kotiutuksen

Kotona ollaan.Torstaina oli ulkoskirjoitus.

Pää on ihan sekasin miten tiedä miten täällä kuuluisi olla, tuntuu etten osaa enää edes kahvia itselleni keittää. Olin osastolla aivan liian pitkään, sen tietää jo siitä, että mietin, että olisiko ehkä sittenkin pitänyt vielä jäädä vähäksi aikaa.

Ei tämä mun oloni juurikaan parempi ole nyt. Ainoastaan se vauhti on poissa, tai no, melkein ainakin.. Ahdistaa niin että järki on lähteä ja oksettaa koko ajan.
Olisin mä saanut vielä jäädä, mutta koin että parempi lähteä pois. Ehkä se oli parempi, on vaan niin huono olo etten tiedä miten päin olisin. Eikä tämä olo siellä osastolla ollut yhtään vähemmän huono, joten kai se on sama missä mä heilun.

Parasta tässä on mun rakkaat karvapallot. Kissat ja koira. Ne on mun pienet voimalähteet ♥ Kun kissa hurisee korvaan, ei paljoa parempaa voi olla. Raks ♥

Viimeyö meni taas ihan ketuiks. Sain osastolta mukaan muutaman tenoxin, 20mg per yö. Pah, en mä sillä nuku! Mutta kotona on silti parempi valvoa, voi tehdä jotain, jos vaan jaksais..

Eilinen päivä meni kortteja tehden, muutaman korunkin sain aikaiseksi.

Yritin käyttää ahdistuksenhallintakeinoja, suihku, ulkoilua, askartelua, telkkaria, kahvia, teetä, kirjottelua jne.. mutta mikään ei tuntunut auttavan. Melkein jo soitin "varaterpalle" mutta en sitten uskaltanutkaan. Pelottaa toi soittaminen, en yhtään tykkää. Ja on ollut iso työ opetella soittamaan terapeutilleni, nyt kun hän on lomalla, pitäis turvautua varaterppaan ja se tuntuu aivan mahdottomalta ajatukselta.

Nyt tarttee varmaan painella tonne lumisateeseen, mummi ja pappa tulee tunnin päästä hakemaan, mennää aamupalalle Ursulaan :)

Mistä nämä kyyneleet tulevat?

Ahdistaa, tekee mieli huutaa, riehua, raivota ja repiä ranteet auki.

Mä en ymmärrä miks mä itken. Just hoitaja sanoi mulle, että mä alan olemaan kotiutuskunnossa ja varmasti tällä viikolla on UK. Mut miks mä itken? Mä haluan kotiin, mut jokin tökkii nyt.

Mikä? 

Miksi? 

WTF?!?

Ehkä musta tuntuu pahalta se, kun hoitajat tuntuu vähättelevän mun oloa ja vaan puhuvat siitä kuinka mä oon niin kovasti edistynyt ja parempi vointisempi.
Mä en todellakaan ole samaa mieltä! No en mä enää riehu ja kilju tuolla käytävällä, mutta mä oon sitä mieltä että mä oon taas alkanu kääntämään kaiken vain itseäni vastaan ja paisutan sitä tuskaa sisälläni ja kunhan pääsen kotiin ni veri lentää.

Tänäänkin on todella lähellä ollu karkaaminen, kotiin ja viiltelemään. Poliisisaattueessahan mä tänne takas tulisin, mut jos oisin tosi nopee ja vaan kävisin kotona ja jatkaisin matkaa.. johonkin..


Ja miksi lääkkeet eivät vaikuta muhun? Mä en saa noista tarvittavista mitään irti. Ahdistaa koko ajan vaan enemmän, kohta varmaan taas oksennan. Aamulla oksensin ahdistusta. Tuntui kun joku ois heittäny betoniporsaan mun päälle. Ja se betoniporsas on tehnyt pesänsä mun mahan päälle.

Sattuu. Tää tuntuu fyysisenä kipuna. Tämä perkeleen ahdistus. Eikä mulla ole voimia kestää sitä enää. Voi, pääsisinpä kotiin auttamaan itseäni...

Itku.

Sarjassamme turhat tekstit

 HALUAN TOP10

1. Kotiin täältä osastolta

2. Kissat ja hurtan syliin

3. Että 4vko menee hujauksessa ohi ja terppa tulee takaisin (hyvin ansaitulta) lomalta

4. Tekemään koruja

5. Tekemään kortteja

6. Uusia vaatteita (EMP ♥ )

7. Että ongelmat haihtuu itsestään huspois kokonaan

8.  RAHAA

9. Ettei enää koskaan tarvis tulla osastolle (haha, sooo funny... )

10. Haluan että Emmi on ja pysyy mun elämässä sairaalan jälkeenkin ♥

EN HALUA TOP10

1. Elää

2. Lääkkeitä

3. Olla sairaalassa

4. Olla ilman eläimiä

5. Harhoja

6. Epävakaata elämä

7. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä

8. Olla tälläinen kuin olen

9. Mennä keskiviikkona ryhmään

10. Syödä

Ahdistaa ja on ääniä. Epätodellinen olo. Eilen mä dissoilin itteni tonne junaradalle. Heräsin sieltä, lasinsiru kädessä. En siis edes muista poistuneeni osastolta, koko päivä on muutenkin sellasta harmaata mössöä. Kun havahduin, soitin heti terpalle ja kävelin takaks osastolle samalla kun puhuttiin puhelimessa.. ja miten mä muka selviin tän 4vko kun terppa on lomalla?? Apuva.. :( 

KeittääkiehuuMUR!

Nyt ärsyttää.. Olisi niin paljon tekemistä ulkomaailmassa että alkaa tosissaan hihat palamaan täällä osastolla.

Eilen mä sain onneksi ulkoiluluvat ja kurvasin samantien cittariin palloilemaan. Tuo ulkoilulupa vaan on tunti kerrallaan, niin vauhtia sai pitää.. ja sain siellä sitten paniikkikohtauksenkin joten tulin bussilla takaisin osastolle.

Kävin ostamassa verkkarit ja kynnet jotka Emmi lakkas ♥ Jotain pientä kivaa edes.

Murinaa aiheuttaa myös se, että mä oon jo monta päivää yrittäny päästä pesemään pyykkiä, mutta tuo pesukone on ollu AINA varattu ja aina joku ehtii väliin.. ja nyt se kone on käyttökiellossa, koska joku valopää rikkoi siitä luukusta kahvan. Kiitti. Ei sitten tarvi vaatteita pestä ollenkaan.

Nää viikonloput on niin kuivia täällä.. kun ei tapahdu yhtään mitään. Aika matelee ja tylsyys on huipussaan.

Tänään ehkä tulee vieras, yksi ryhmäläinen. Ajattelin ehdottaa jos käytäis cittarissa taas, kun kerran mulla on luvat liikkua.. täällä osastolla saa lojua ihan riittävästi ..

[otsikko]

Voi itku ja hammasten kiristys :(

Terppani ottaa ja lähtee kohta lomalle enkä mä voi sille mitään! Byäääh!! Oli meillä hetki aikaa olla kahdestaan, tehtiin kirjallinen sopimus siitä että mä en tapa itseäni seuraavan neljän viikon aikana, enkä tee suuria elämää mullistavia päätöksiä. Terppa taas lupasi tulla lomalta takaisin ja soittaa mulle seuraavan tapaamisajan. Ja nimet alle vaaleanpunaiseen paperiin :D

Mutta voi tuskaa, valmiiksi jo ikävä... Huoh.

Kyllähän mä tiedän että se tarvii lomaa, mut SILTI tuntuu pahalta.

Vähän toi muisti pätkii eilisen(kin) suhteen. Koko eilispäivä on sellasen paksun sumun peitossa ja välillä tuntuu siltä että kaikki olikin vain unta, enkä mä missään kotona oo käyny.

Tapasin lääkäriäkin tänään, melkein sain kanttiiniluvan mut en sitten kuitenkaan. Mutta edistystä sekin, että pääsen kyllä äidin kanssa siellä kanttiinissa käymään. Äiti siis tulee tänään käymään, iskä hakee sen täältä ja menevät sitten kauppaan, mutta ehditään me kahvittelemaan. Johan tässä onkin oltu sisähoidossa kaksi ja puoli viikkoa!

Alkaa tosiaan kyllästyttää jo tämä osasto. Onneksi mulla on Emmi täällä, sen ansiosta elämä osastolla on helpompaa, kun voi häröillä toisen kanssa :D ♥

Sitten pitäisi keksiä miten aikaa kuluttais.. oon tehny tänään jo korujakin, piirtänyt ja kirjottanut. Alkaa taas ideat loppumaan.

Kun vähäkin on liikaa

Tulin juuri hetki sitten takaisin osastolle.
Kävin kotona terapeuttini kanssa, ja en voi sanoin kuvailla miten ihanaa oli nähdä kissat ♥ Tuntuu että mun sydän pakahtuu! Vielä ois tietty ollu kiva nähdä se hurttakin, mutta koska se on hoidossa mun porukoilla, niin sitä en voinut nyt nähdä. Mutta olen äärettömän kiitollinen siitä että sain käydä kotona.

Käytiin myös apteekissa noutamassa mun lääkkeitä, vaan niitäpä ei siellä vieläkään ollut. Huomenna tulee ja terppa käy ne hakemassa sieltä. Samoin annoin kotoa kaikki lääkkeet mitä löysin, niinhän me eilen sovittiin... murh...

Sitten oli ryhmä.
Ryhmähän siis kestää 2,5 tuntia taukoineen, mutta mä pystyin olemaan siellä vain n 18 minuuttia ja siitäkään ajasta en muista melkein mitään. Oltiin etukäteen sovittu pelisäännöt, joita noudattaen soitin osastolle ja pyysin että mut haetaan ja näin tapahtui.

Sanottiin ettei mun tarvitse olla itseeni pettynyt, että tämä lyhytkin aika ryhmässä oli paljon parempi kuin se, että en olisi mennyt lainkaan ja olisin pudonnut ohjelmasta pois. Yritän siis ajatella, että tein parhaani (ja varmasti teinkin!!) ja enempää en voi nyt vaatia itseltäni.

Melkein pelottaa sanoa  näin, mutta on aika helpottunut olo kun olen takaisin osastolle, suljettujen ovien sisäpuolella.. iik.

Vaikka toisaalta, nuo ovet tuolla sulkee tänne sisäpuolelle sellaisia ihmisiä, joita on erittäin vaikea kestää ja sietää. Kun ei osata edes pienimpiä käytöstapoja, valehdellaan, kerjätään huomiota väärällä tavalla jne..

Otin kotoa mukaan helmiä, vaatteita ja korttijuttuja. Tietysti multa takavarikoitiin heti sakset, mutta taidanpa kohta käydä ne hakemassa ja leikellä pari 3D-kuvaa aikani kuluksi.

Vähän on sellainen poissaoleva ja epätodellinen olo.
Tuntuu kuin mun päässä olis sellanen verho, joka sulkee osan tapahtumista mun ulkopuolelle. Toivottavasti tämä ei enteile dissokohtausta..

Edistystä(kö)?

Tänään tapasin uuden lääkärini, joka JEEJEE, on kerrankin nainen ja muutenkin vaikutti ihan ok tapaukselta. Vaikkakin, ulkoilulupia ei herunut, hammaslääkäri piti perua, mutta huomiseen dkt ryhmään mä pääsen, saattajan kanssa... Ja jotain ihan huippua!! Mä pääsen huomenna mun terapeutin kanssa käymään kotona, - tämä juttu tosin maksoi kaikki mun kotona olevat ja apteekissa odottavat lääkkeet - ja sen jälkeen terppa vie mut ryhmään josta joku hoitaja hakee mut taksilla takas osastolle. Vähän epäilyttää pystynkö mä olemaan siellä koko kaksi ja puoli tuntia, mutta siitäkin sovittiin että mä vaan sitten soitan tänne osastolle ja mut haetaan sitten jos ja kun en pysty olemaan loppuun asti. 

Sain muuten ketipinorin kaveriksi tarvittaviin 10mg zyprexaa 2 kertaa päivässä. Lääkärin jälkeen otin yhen ja olenkin suurimman osan päivästä viettänyt puoliunessa. Se on kiva juttu se, että alan tälleen illalla heräilemään . 

Tänään oli terapiakin, joka meni kai paremmin kuin pitkiin aikoihin. Pieniä muistikatkoksia on, mutta uskoisin että suurimman osan muistan.

Eilinen ilta oli kaaos.. joka päättyi siihen että tämä 28v. kakara meni pyykkihuoneeseen ja otti kunnon kulauksen pyykinpesuainetta. Olipa harvinaisen fiksu juttu! Mun suussa maistuu edelleen pesuaine ja voin melkein tuntea kuinka mun sisukset kylpee vaahdossa. Kerroin tämänkin jutun tänään lääkärissä ja sit myös terapeutille. Tosin en ihan yhtä rehellisesti kertonut että se pesuaine polttelee edelleen kurkussa ja mahassa.

Bahhahah. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. 

Tuon saman tempun tein aikoinaan kelliksellä, nuorisolla. Siitä seurasi pari litraa herkkuhiiltä ja vuorokauden leparieristys. 

Siinäpä sitten makasin voimatta tehdä mitään muuta kuin kirota tätä paskaa maailmaa.

... eli sitä samaa, mitä mä teen edelleen, joka päivä.

Hetki sitten iski ihan mieletön viiltelyhimo! Ilman mitään syytä. Oltiin tupakkakopissa ja yhtäkkiä *naps*, tahtoo viiltääviiltäärepiäjaraastaa!! 

TAHTOO!!!!
 

Vaan mulla ei ole mitään millä sitä harrastaa. 

Kohta mä lähen tonne toimintaterapiahuoneeseen kaverin kanssa, katellaan vähän kynsilakkajuttuja.

Jospa huominen menis hyvin. Tosin mulla on aika kovat halut karata ... järki sanoo että aiheutan itselleni vaan enemmän hallaa jos karkuun lähen, mut sit taas toinen osa päästä sanoo että tee se, tee se, teeee se!!

Mut eka mä jännään sen kotikäynnin, nään mun pienet kissamussukat ♥ toivottavasti kollit ei oo kovin vihaisia mulle. Mä rutistan ja halaan ne ruttuun ♥

Potkikaa vaan, ei satu vielä tarpeeksi..

Tuskainen yö takana. Heräsin useasti siihen tunteeseen että joku kuristaa mua enkä voi hengittää. Painajaisia ja sekavia ajatuksia. Otin nukkumaan mennessä 2 tenoxia ja 100mg ketipinoria ja tulos oli aika onneton.

Koko ilta meni parkuessa. Yritin hillitä sitä, mutta en pystynyt. Tunnen itseni todella väärin kohdelluksi, miksi mua pitää kiusaamalla kiusata, kun muutenkin on vaikeaa?

Yks vaivainen temesta olisi voinut pelastaa paljon.. tai sitten ei, mutta eipä annettu tilaisuutta kokeilla, koska "se ei ole minun edunmukaista". Sekö sitten on, että hysteerisesti itken tuntikausia ja tunnen että koko maailma potkii mua päähän? Onko se sitten oikein? Reilua?!


Tänään selviää asioita. Tai ainakin mä toivon niin. Huominen hammaslääkäri, seuraava terapia (jonka jälkeen terppa jää 4vko lomalle enkä mä tiiä miten mä selviin siitä) ja se miten mä sinne ryhmään reissaan. Ja ainahan sitä vois ehdotella kokonaan kotiin pääsyä... Mä en jaksa ymmärtää miksi mua pakolla täällä pidetään.

Kohta voisi myös soitella sille potilasasiamiehelle ja kysellä sen mielipidettä tähän touhuun täällä. Mun käsittääkseni mulla pitäisi jotain oikeuksia olla, vaikka vastentahtoani täällä oleilenkin. Eihän se nyt niin voi mennä, ettei mulla ole mitään sanottavaa mihinkään, vaan lääkärillä on oikeus hallita kaikkea? Ei kai?!

Äsken aamukahvilla mä väänsin nassun väkisin hymyyn. En tiedä miksi sen teen, oikeesti mun tekis mieli vaan itkeä. Siks mä tänne huoneeseenkin nyt hautaudun, ettei kukaan näe mua. Mieliala laskee kuin lehmän häntä, mielenkiinto asioihin haihtuu.. alkaa tuntumaan siltä että lopulta on ihan sama olenko mä täällä, kotona vai jossain ihan muualla. Mikään ei silti muutu, ei ainakaan parempaan suuntaan.

Vielä eilen ajattelin että Jee, huomenna on maanantai ja toiminnallinen ryhmä, mut nyt mua ei oikeen nappaa sekään. Ja aika välinpitämätön fiilis lupienkin suhteen, sama kai se on pääsenkö mä liikkumaan osaston ulkopuolelle vai en, hiljakseen alkaa tulemaan niitäkin fiiliksiä että uskallanko mä enää edes lähteä täältä... tänään tulee tasan kaksi viikkoa osastohoitoa.. ja mun siis tosiaan piti olla täällä vain pari päivää.

Saapi nähdä, mitä tästä päivästä tulee...

Ei tämä yhteiskunta sillä tavalla pyöri että meillä kaikilla olisi ihmisoikeudet

AARGH! Vähänkö menee hermot täällä!

Huomenna heti aamusta puhelua potilasasiamiehelle, mä en käsitä miten on mahdollista ettei mulle voida kirjottaa mitään muuta tarvittavaa lääkettiä kuin Ketipinor joka vaikuttaa ottohetkestä noin 1h-2h päästä! Mikä tarvittava se muka on?!? Pyysin tänään TÄLLE PÄIVÄLLE esim. Temestaa koska tää mun ahdistus on jotain aivan käsittämätöntä ja kaikki mahdolliset hallintakeinot on kokeiltu, "tarvittavista" lääkkeistä suihkuun ja lankutukseen. Mikään ei toimi.

Ja sitten kuulemma ei ole mun edunmukaista saada tilapäisesti nopeammin toimivaa lääkettä, kun hoitajatkaan eivät enää osaa mulle sanoa mitä pitäisi tehdä, jotta olo helpottuisi. Ihan vähän vaan alkaa tämän kamelin selkä katkeamaan.

Musta tuntuu että mua kiusaamalla kiusataan, tehdään päätöksiä mun selän takana ja katsotaan kuinka pitkään mä kestän räjähtämättä. Nyt mä vaan sanon että mä en enää ota vastuuta siitä mitä tapahtuu, kun se räjähdys koittaa ja se hetki ei todellakaan ole kaukana.

Mun on pakko päästä ulos!! Tukehdun tänne, en voi hengittää...!! Ja tiistainahan mulla on siis hammaslääkäri ja sinne mun ois mentävä. Suurin ongelma siinä on kaiketi se, että bussi jolla pitää mennä, kulkee mun kodin ohi. Miten mä muka pystyn vaan pokkana kruisailemaan kodin ohi, kissojen ja mun koira ohi.

??

Keskiviikkona on dkt-ryhmä, sinne mä pääsen. Vielä en tiedä miten, mutta pääsen kuitenkin. Pakko on, koska tää ois neljäs perättäinen poissaolo ja sehän tarkoittaa sitä että mä puton dkt-ohjelmasta. Mä vähän ajattelin, että mä lähtisin tiistaina kokonaan kotiin, menisin sieltä sitten minne menisin, jos menisin.

Hahhah.

Äiti ja iskä kävi. Kiva nähdä välillä muitakin kuin näitä samoja naamoja. Osastolla on tällä hetkellä tasan yks, ehkä kaks, muuta jotka eivät käy mun hermoille. Suurin osa on tollasii valehtelevia, nipottavia ja valittavia ärsyttäjiä.

Voi koti koti koti...

Niisks.... 

Unia

Mä vaan en nuku. Ja jos nukun, niin näen painajaisia.

Unet on aamuisin tuoreimmin muistissa, joten täältä pesee:

Mut oli uloskirjattu osastolta ja olin jo kotona. Sain kotona astmakohtauksen ja jostain syystä mun terapeutti sai tietää siitä että ja lähti kuskaamaan mua päivystykseen. Autossa sanoin sille, että arvostan tätä, kukaan muu ei hakis mua kotoo ja veis mua mihinkään.
Yhtäkkiä olinkin mun edellisessä kämpässä tekemässä muuttoa kolmen muun ihmisen kanssa samaan asuntoon. Siinä oli mun pääosissa kaksi "lapsuuden ystävää" (joihin en ole siis ollut tekemisissä vuosikausiin), ja kolmas heistä oli mun kaveri täältä osastolta (jo toinen kerta kun hänestä näen unta ja se liittyy muuttamiseen..hmm...).
Oli aamu, tehtiin aamujuttuja, lähdettiin fillareilla kouluun sen jälkeen kun mä olin käyttänyt mun koiran (joka on muuttunut mustaksi sakemanniksi) ulkona. Koulu oli mun entinen ala-aste.

Ja sitten mä heräsin.

Onneksi kello on jo yli kuusi, tupakkakoppi auki. Kahvia vaan saan odottaa kasiin asti.


Ja vasta sunnuntai. Olisi edes maanantai. Nää viikonloput osastolla ei oo mitään herkkua. Eipä se tosin koskaan sitä ole, mutta aika matelee niiiiiiiiiiin hitaasti! Mitään ei tapahdu.
No, ainakin mun äiti ja iskä tulee tänään käymään. Vähän jotain äksöniä.

Nyt pitäisi keksiä miten saisin ajan kulumaan, jotta kello olisi edes kahdeksan jotta saisi sitä hiton aamukahvia!

Terveiset suljetulta

Sitä ollaan sairaalassa. Ihan pakkohoidossa, kolmas viikko pyörähtää käyntiin maanantaina.

Vapaaehtoisesti tulin, lääkkeitä alottamaan, kun vähän on jäänyt ottamatta viimeisen puolenvuoden aikana. Mutta tulin toisiin ajatuksiin ja kas kummaa, tarkkailu päälle ja neljän vuorokauden päästä sulkeva päätös. Kiitti tästä hei!

Mä oonkin aina tykännyt lusmuta sisällä päivästä toiseen, pääsemättä mihinkään, hengitän samaa ilmaa parinkymmnenen muun vastaavan ressukan kanssa.

Ja kuinkahan mones kerta tämäkin jo on?
En uskalla edes laskea.

Mieli pomppii edestakas, ylösalas, kaikki on vinksin vonksin..

Välillä saa nauraa kyneeleet silmissä, vauhtia ja idoita riittää. Hetken päästä itken tyynyyn ja toivon pikaista eutanasiaa. Huudan, riehun ja raivoan ja jälkeenpäin vihaan itseäni jälleen astetta enemmän, että pitkin taas sanoa pahasti ihmisille, jotka eivät sitä ole ansainneet.

Onneksi osaan pyytää anteeksi, kun tiedän tehneeni väärin. Sekään ei silti kaikkea korjaa, ja lopulta tulee se viimeinen anteeksi ja sen jälkeen on raja ylitetty.

Voi huoh.

Olen ahdistunut, mulla on tunne että mun koira (joka on siis vanhemmillani hoidossa) kipittelee tuolla jossain metsässä itsekseen, muuttuu rodusta toiseen ja vaihtaa ulkonäköä. Siis mä todellakin uskon tohon, vaikka järki huutaa ja lyö nuijalla päähän jotta se koira kyllä on ihan turvassa!! Kotona!! Ja että mulle olisi kerrottu jos sillä olisi jokin hätänä!

Vaan EI! Mun pää on vakuuttunut siitä että koira on muuttunut puhdasrotuiseksi, mustaksi sakemanniksi ja juoksee irrallaan tuolla metsässä joka on täynnä piikkilankaa ja ketunrautoja.

Tarvittavat lääkkeet ei auta, ehei, ei vaikka kourallisen kiskois. Harmi ettei täällä anneta niin paljoa. Olen melko varma siitäkin, että ainakin osa lääkkeistä on lumelääkkeitä ja sen vuoksi ne eivät vaikuta.

Tupakatkin uhkaavat loppua, vasta huomenna saan lisää kun porukat tulee mua moikkaamaan. Eilen olisin kanttiinikärrystä ostanut lisää, jos heidän korttikoneensa olisi suostunut olemaan yhteistyössä Visa Electronin kanssa. Joten hieno ilta tulossa, jos noi kessut tosta kokonaan loppuu.
Muutenkin uhkaa hermot mennä täällä, toisten potilaidenkin vuoksi, joten ole tässä nyt sit ilman tupakkaa. PRKL!