Sekavuustiloja

 On muuten meneillään mun lempi vuodenaika. Iltaisin alkaa olla jo sopivan pimeää, tuuli ulvoo ja riepottelee puita. Vettä sataa kaatamalla. Ihanaa. Paitsi etten mä jaksa olla kovin innoissani tästä. Uutisissa sanottiin että jossain on tullut luntakin. Jee. Mutta miksi musta ei tunnu miltään? Ei vois vähempää kiinnostaa mikään, mikä tapahtuu tämän asunnon ulkopuolella. Kaikki asiat pyörii mun oman ahdistuksen ja sekavuuden ympyröissä.

Olen epätoivoinen, en enää tiedä mitä tehdä.

Taas viimeyönä löysin itseni ulkoa, ilman kenkiä, ilman avaimia. Sain aika kauan odottaa että pääsin rappuun sisään katsomaan huoltomiehen numeroa ilmoitustaululta. Sain odottaa hesarin jakajaa, joka suhtautui kohtuullisen epäilevästi eikä meinnanut päästää mua sisälle.
Pääsin rappuun kuitenkin ja herätin kiukkuisen huoltomiehen. Eikä tässä vielä kaikki, koska mulla ei ollut käteistä rahaa, sieltä tulee ISO lasku mulle oven avaamisesta. En ihan tarkkaan muista mitä se on, mutta puhutaan varmaan 40-50€:sta. Jos olisi ollut käteistä, olisin selvinnyt parilla kympillä.

Niin kuin mulla olisi rahaa tollaseen. *syvä huokaus*

Huomenna on ryhmä ja mä olen jo valmiiksi umpisolmussa kun ajattelen sitä. Viime ryhmästä mä en muista Yhtään Mitään, tosin mulla oli kännykässä kuva kotitehtävästä, jonka mä olen kyllä kiltisti tehnyt. Niin kuin sillä olisi jotain väliä, en mä kuitenkaan pysty osallistumaan mihinkään, eikä kukaan saa tietää että mä todella olen tehtäväni tehnyt. Vaan onneksi mä olen alkanut ottamaan kännykällä fläppitaulusta kuvan, niin tiedän sitten edes vähän mistä on puhuttu. Ja tietysti saan selville sen, että mä olen paikalla ollut.

Tää on ihan järjetöntä. Tämä dissoilu vaan pahenee koko ajan, voikohan käydä niin että mä menetän mun muistin lopullisesti ja katoan johonkin omaan maailmaan niin, etten enää löydä sieltä ulos? Mitä jos mä todella menetän kosketuksen tähän maailmaan? Painun unholaan..

Tänään parvekkeella tapahtui seuraavaa. Istuin siinä tuolilla ja katselin kun tuuli heilutti puita. Yhtäkkiä oksa osui parvekelasiin joka meni päreiksi ja siitä irtosi suuri lasinpala, joka iskeytyi mun mahaani ja jäi siihen pystyyn.

Muuten ihan hyvä, mutta tätä ei todellisuudessa tapahtunut.  Vasta kun tulin sisään, paniikin vallassa, tajusin, että mitään ei tapahtunut, mä vaan kuvittelin. Kesti pitkään että ymmärsin että kyseessä oli joko dissoilu tai harhat. Mistä mä enää edes tiedän mitä mikäkin on.

Tuntuu, että ei ole muita vaihtoehtoja kuin kuolla pois. Mun pää on koko ajan enemmän ja enemmän sekaisin, lääkkeet ei auta, ja musta tuntuu ettei kukaan todella tiedä missä mennään. En edes minä itse. Musta tuntuu, että kukaan ei tiedä mitä tehdä. Että ollaan minä mukaanlukien koko hoitohenkilökunta ihan pihalla. Enkä mä tiedä voiko mua auttaa. Mitä hyötyä on oppia käsittelemään pahaa oloa ilman itsetuhoista käytöstä, jos puolet ajasta on pelkkää pakkovaellusta ja dissoilua?

Mä EN jaksa enää! Miten selkeästi mun pitäisi se sanoa, että mut kuultaisiin?

En jaksa en jaksa en jaksa en jaksa!!!


 
Käytiin lauantaina taas aamupalalla cafe Ursulassa. Mukana oli minä, veljeni, äiti, iskä, mummi ja pappa. Herätys oli kuudelta aamulla, en mä kyllä juurikaan ollut nukkunut, mutta oli silti aika tuskaista lähteä koiran kanssa aamulenkille.