Lukkojen takana

Täällä sitä ollaan sitten. Sama huone kuin monta kertaa aikaisemminkin. Sänky tosin on eri, tänne on hankittu uusia sänkyjä. Näissä on renkaat alla, kesti hetken että keksin miten ne saa lukkoon, ettei sänky lähde karkuun kun istuu ja nojaa seinään.
Olen kahden hengen huoneessa, mutta huonekaverini lähtee tänään kotiin, joten saan olla tässä yksin, ainakin toistaiseksi.

Tapasin aamulla heti psykiatrin joka päätti että huomenna aloitetaan Leponex. Aamulla labrat, halusin tai en. Ja minähän en halua. Siitä tule mielenkiintoista.
Sain myös tarvittavaksi lääkkeeksi Serenasen (ketipinorin rinnalle). Sitä mulla ei ole koskaan ollut. Nyt olen saanut jo kaksi Serenasea ja  yhden Ketipinorin ja aina vaan ahdistaa ja oksettaa.

Olen ehtinyt vetää jo ensimmäiset itkupotkuraivarit.

Terppa otti mut aamulla vastaan. Puheli mulle kuinka hyvä on että tulin tänne. Että oon ollu pitkään tosi huonossa kunnossa. Mutta sitten kun itkin ahdistustani ja sanoin että haluan kotiin, terppa muuttui heti paljon kovemmaksi. Sanoi että sä voit lähteä kotiin, mutta se tarkoittaa sitä että kaikki jatkuu ennallaan ja terapia todennäköisesti keskeytetään.

Olenko mä muka sairaalahoidon tarpeessa? Huoh.

Omahoitajina mulla on kaksi naishoitajaa, toinen oli mulla omahoitajana viimeksikin ja sitten tämä toinen on muuten mulle tuttu, oli usein mulla vuorohoitajana keväällä.

Tämä on tietysti taas todella hankalaa mulle, koska terppa on täällä, mutta ei voi olla mun hoitajana (paitsi poikkeuksellisesti tänään on ollut aamuvuoron ajan). Mun on todella vaikea katsoa kun terppa on muiden potilaiden kanssa tekemisissä. Sattuu, mutta yritän olla näyttämättä sitä. Tiedän ettei mulla ole mitään syytä olla mustasukkainen, koska mulla kuitenkin on täällä osastollakin lupa soittaa terpalle jos siltä tuntuu. Tosin jos se on vuorossa, niin en mä sillon mitään soittele, menen vaan sen luokse.

Ai niin tosiaan, terppa oli sitä mieltä että en mene tällä viikolla ryhmään, että katsotaan sitä asiaa sitten viikon päästä. Että pystynkö menemään. On liian suuri riski että lähden harhailemaan. Ja ulos mulla ei ole mitään asiaa, hoitajan kanssa saan käydä kanttiinissa jos on tarvetta, mutta tuskinpa vaan on. Joten neljän seinän sisällä sitten taas.
Huomenna kai sitten tapaan hoitavan lääkärin, joka toivottavasti on sama kuin keväällä. Sen kanssa sitten keskustellaan luvista.

Tuntuu taas siltä että olen villieläin lukittuna häkkiinsä.

Haluan pois.