Kaikenlaista..

Tänään oli siis psykiatri aamulla. Aloitettiin uusi lääke, Sycrest, joka on tarkoitettu manian hoitoon. Uudehko lääke ilmeisesti kyseessä, kun en ole koskaan aikaisemmin kuullut siitä. Zeldox päätettiin lopettaa ja tilalle tuli tämä. Yksi pikku juttu vain.. jos mä olisin tiennyt tämän, niin en olisi suostunut alottamaan, tämä lääke nimittäin imeytyy suusta eli sitä ei saa nielaista, vaan se laitetaan kielen alle sulamaan. Se maistuu NIIN pahalta!! Ihan ku kaatais kynsilakanpoistoainetta suuhun. Kieli turtuu ja on ihan liekeissä. Ja tätä sitten maksimiannostuksella (10mg) kaksi kertaa päivässä. NOUUU!!!
Ja lääkken oton jälkeen ei saa 10 minuuttiin syödä tai juoda. Kiva, se maku oikein jää jumittamaan suuhun. 

Kaikkeen sitä pitää joutua jos sattuu olemaan päästänsä vialla.. :(

Muuten siellä lääkärissä meni ihan ok. Terppa oli mukana, joten käynti oli sen puolesta vähän helpompi, yksinhän mä en suostu lääkäreitä tapaamaan, siinä on oltava aina kolmas osapuoli mukana. Tämä johtuu siitä, että pari vuotta sitten kun tapasin lääkäriä b-lausunnon merkeissä, se lääkäri syytti mua itseäni kaikista mun ongelmistani ja oli sitä mieltä että asennetta muuttamalla mä olen ihan työkykyinen jne. Tein siitä lääkäristä valituksen, mutta eihän se mitään auttanut. Sain toki sitten toisen lääkärin, joka kirjotti suosiolla sen b-lausunnon.

Sain myös Ataraxia ja hydrokortisonia reseptillä mun niskaan ja kaulaan, jotka näyttävät ja tuntuvat siltä kuin ne olisivat palaneet, kutittaa, kirvelee ja polttelee. Ataraxin suhteen toivon, että se myös väsyttäisi niin että saisin nukuttua. Osastollahan sitä käytettiin joillakin nukahtamislääkkeenä, saa nähdä vaikuttaako se minuun mitenkään..

Iltapäivällä oli terapia, joka meni kai ihan hyvin. Olin tosin niin väsynyt kun tulin kotiin, että nukahdin ja nukuin koko illan. Heräsin ahdistuneena, en meinannut millään saada koiraa ulkoilutettua, mutta hammasta purren sain hurtan ulos.. muut ihmiset pelottaa ja ahdistaa, tuntuu että musta näkee kilometrin päähän mikä mä olen.
Soitin terapeutille ja nyt on vähän helpompi olo.

Lauantaina on leimakuvien värityskurssi, vähän pelottaa että selviänkö mä sinne ja miten mä pärjään siellä, kun muut ihmiset tuntuu nyt taas niin kovin pelottavilta.

Tarttis alkaa suunnittelemaan äidille äitienpäivälahjaa. Jonkin korun ajattelin tehdä ja kortin myös.

Eilen kolahti postiluukusta uusi sairaalalaskukin. Ihmettelinkin kuinka se edellinen oli niin "pieni"... tämä on 13 päivältä yli 200€ .. hip-hei-hurraa. Ja samaan syssyyn 60€ hammaslääkärilasku. Pistin molemmat laskut toimeentulotukihakemuksen mukana sossuun, toivottavasti ne maksaa niitä, olis kiva elää edes yksi kuukausi ilman että koko ajan pyörii raha-asiat mielessä. 

Jes, 10 minuuttia kulunut, äkkiä mehua tänne..

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis

Maanantaina tuli säädettyä lääkkeiden kanssa. Otin kaikki mitä löysin, myös dosetista, eli oon nyt ollu maanantaista asti ilman lääkkeitä. Eilisen nukuin suurimmaksi osin, mutta tänään on ollu pakko olla hereillä ja liikkeessä, kun oli ryhmä.

... joka ei mennyt hyvin.

Olin siellä kyllä alusta loppuun, mutta en pystynyt osallistumaan mihinkään. Kaksi kertaa kävin toisen ohjaajan kanssa viereisessä huoneessa juttelemassa. Muuten olin täysin lukossa. Ahdistaa puhua kun huoneessa on niin paljon muitakin. Ihan kohta vuosi takana tätä terapiaa ja edelleen ryhmä nostattaa mun niskavillat pystyyn.

Puhuin äsken terpan kanssa puhelimessa.. sanoisinkos että ei kuulostanut kovin tyytyväiseltä kun kerroin yliannostuksesta. Mä vaistoan toisen ihmisen äänestä paljon ja tiedän milloin joku on vihainen tai kyllästynyt tai mitä vaan. Ja nyt mua taas pelottaa että mun dkt-sopparia ei jatketa toiselle vuodelle. Ja ihan itseäni saan syyttää jos niin käy. Pahalta se silti tuntuu.

Huomenna on aamulla psykiatri ja iltapäivällä terapia. Terppa tulee mukaan sinne lääkäriin ja lupasi aamulla herättää mut siltä varalta, että en herää kelloon. Pyysin kyllä jo äitiäkin herättämään, mutta siitä ei ole mitään takeita että se muistaa.

Never be the same again

Aina välillä iskee tajuntaan se, että tietyt asiat ovat muuttuneet, pysyvästi. Mikään ei ole enää kuten oli vielä pari vuotta sitten. Tarkoitan niitä hyviä asioita. Pahat asiat on ja pysyy, ne eivät ole yhtä katoavaa sorttia kuin ne hyvät asiat, jotka halusin ja luulin saavani pitää maailman tappiin asti.

 Ja tämä tekee minut surulliseksi. Että en onnistunut pitämään kiinni niistä asioista joista nimenomaan halusin pitää. Että mun oma käytökseni on työntänyt pois ihmisiä ja asioita. Käytös, jota en pysty täysin hallitsemaan itse. Kaikki sanoo että ei asiat vaan tapahdu, mutta kun niin se vaan menee, asioita vaan tapahtuu. 

Ja taas tämä massiivinen ahdistus on illalla, puhelinajan jälkeen. Miksi? Mikä tekee näistä illoista mahdotonta kestää? Päivät yleensä on vähän helpompia, ahdistaa kyllä mutta se on hallittavissa. Nää illat saa mut kiemurtelemaan, itkemään, riehumaan.

Tänään nukuin melkein koko päivän. En jaksa mitään. Mikään ei kiinnosta. Kaikki on yhtä tyhjän kanssa. Aamupäivällä pari korttia, mutta muuten en ole saanut aikaiseksi mitään. Imuroida olisi pitänyt, mutta sekin jäi.

 

Aamun ensimmäinen ajatus

Aamun ensimmäinen ajatus kun silmäni avasin: jos mulla ei olis tota koiraa, voisin jäädä makaamaan tähän ja hiljaa haihtua pois.
Lääkkeet huutaa. Ne kutsuu ja huokailee nimeäni.
Mun on ihan käsittämättömän vaikea vastustaa niitä.
Ahdistaa, masentaa.

Tekisi mieli käpertyä peiton alle, nukkua pois tää olo.
Mutta kun en saa nukuttua.
Eikä tää nukkumalla parane.

Pitäisi taistella masennusta vastaan, toimia ja tehdä asioita.
Mutta miksi? Mitä väliä millään on?
Miksi pitäisi taistella?
On helpompi luovuttaa ja antaa kaiken hajota.

Jaloissa mustat sukat

Ryhmä meni päin p:tä.

Jo odotushuoneessa tajusin että tänään tästä ei tule mitään. Kuulin nimittäin juttuja mun terpasta (ja sen toisesta potilaasta) ja mun otsaan kasvo sarvi ja jaloissa olevat vaaleat sukat muuttuivat mustiksi. Voi hitto että pitää olla typerä! Mustasukkaisuus on jotain niin typerää, mutta silti mä en mahda sille mitään. Järki yrittää huudella väliin, kun tunne karjuu ettei se välitä, toi toinen on tärkeempi jne... Mut järki hiljenee ja haihtuu savuna ilmaan, kun tunteet kuohuu liikaa.

Oli mulla jo valmiiks paha olla, mutta tuo ei auttanut asiaa. Istuin ekan tunnin siellä, olin hiljaa, en vaan saanut sanaakaan suustani, olin täysin lukossa. Tauolla päätin sitten että nyt riittää, en vaan pystynyt enää. Lähdin siis kesken kotiin.

Ryhmän toinen vetäjistä sanoi olevansa huolissaan, mä kun sain taas viikon lääkkeet matkaani. Saatoin mainita jotain yliannostushalusta.. eilen otin reippaan yliannostuksen ketipinoria.

Terppa laitto eilen tekstarilla lääkärin ajan, se on ensi viikon torstaina, aamulla. Samana päivänä on iltapäivällä terapia.

Ahdistaa.
Itsetuhoiset ajatukset kierää kehää mun pään sisällä. Tämä on ikuinen oravanpyörä, ei tästä irti pääse, ei millään. Tosin, pakko myöntää, en kovin aktiivisesti edes yritä. Taitoja käytän kyllä, mutta hyvin herkästi tartun terään tai lääkkeisiin. Ehkä jopa herkemmin kuin ennen osastohoitoa.

Ja nyt on meneillään kylmä 24h enkä voi soittaa terpalle tänään ollenkaan. 

Blaah.. taidan ottaa koiran ja painella porukoille syömään niiden jääkaapin tyhjäksi, toivon myös saavani kahvia siellä.

Itkuvinku

Ah-Dis-Taa!

Tuntuu että tukehdun, itsetuhoiset ajatukset ovat rantautuneet lähtemättömästi mun päähän. Haluan ottaa yliannostuksen, haluan viiltää, haluan vahingoittaa itseäni, keinolla millä hyvänsä.

Ja sitten pieni ääni pääni sisällä yrittää matkia terapeuttini ääntä ja sanoo että dkt:ssa pyritään vähentämään itsetuhoisuutta, ei lisäämään..

KRAAH!!

Saa nähdä saanko mä sitä aikaa lääkärille, terapeuttini yritti eilen saada lääkäriäni kiinni, mutta ei ollut töissä, joten jätti soittopyynnön. Terpankaan mielestä mun lääkitys ei ole kohdillaan.

Itseasiassa se on niin epätasapainossa että mä melkein toivoisin osastohoitoa. Uskomatonta! Mä vannoin etten enää koskaan mene sinne vapaaehtoisesti ja olen toki edelleen samaa mieltä, mutta olo alkaa olemaan jo niin huono että on aika sama missä mä olen, osastolla olis ihmisiä...

Eikä mun oloa helpota yhtään sekään, että olen taas täysin rahaton. Kaikki on lopussa, ei ole ruokaa, ei kahvia, ei mitään. Onneksi eläimillä on ruokaa, ei tarvitse sitä mieltä.

Jooh..
Sunnuntaina oli siis terapia. Meni kai ihan hyvin. Paitsi että mä en saanut lääkkeitä itselleni, kuten oli sovittu ennen terpan lomaa. (mä en kylläkään muistanut tätä sopimusta, mutta nyt kun terppa sanoi siitä, niin ärsyttää kun kävikin toisin..)
Sanoin ihan suoraan että siihen ei voi luottaa ettenkö mä vetäis kaikkia kerralla, oli nimittäin aika monta yliannostusta terpan loman aikana. Joten samoilla linjoilla mennään, lääkkeet on ja pysyy terpalla ja saan ne viikon ajaksi dosettiin.
Seuraava terapia on vasta viikon päästä torstaina.. tuntuu liian pitkältä väliltä taas, mutta onneksi voin taas soittaa ja Oikea ihminen vastaa puhelimeen. Olenkin puhelintukea käyttänyt ihan kiitettävästi.

Huomenna on ryhmä eikä mua jaksa innostaa Yhtään. Melkein vuosi dkt:ta takana ja mä oon edelleen yhtä allerginen sille ryhmälle. Mä en varmasti totu siihen koskaan.

Suunta kohta pohjamutia

Olo tuntuu masentuneelta. En ole jaksanut edes kirjoitella. Kaikki tuntuu hidastetulta.

Vielä alkuviikosta oli virtaa. Kävin jopa kaverin luona, sellaisen, jonka luona en koskaan ole käynyt. Piti matkustaa ensin bussilla ja sitten metrolla. Ja vähän kävellä. Miten ihmeessä mä jaksoin? Kävin myös pitkillä lenkeillä koiran kanssa, en saanut kävelystä tarpeekseni. Nyt mä en jaksa lähteä iltalenkille. Tai siis pakkohan se on, mutta lenkki tulee olemaan erittäin lyhyt. Musta tuntuu että mä vajoan. Koska ei ole ketään joka pitäisi kiinni.

Terppa onneksi tuli lomalta. Huomenna on aika. Sitä ennen menen lemmikki-ja kädentaitomessuille. Saan kyydin sairaalalle, jos siellä menee niin pitkään.

Asiat palautuu sellaisiksi kuin niiden kuuluukin olla. Tai lähinnä se että terapia jatkuu. Jos jatkuu. Jos siis terppa ei ole lomansa aikana tullut siihen tulokseen että haluaa lopettaa mun kanssa. En ihmettelisi, olin aika hirviö ennen hänen lomaansa.

Tuntuu todellakin siltä, että olin aivan täysin toinen ihminen. Värikäs, äänekäs, menevä ja touhottava. Nyt mulle tekee tiukkaa tästä sängyltä nouseminen, kenkien jalkaan laittaminen, koiran valjastaminen, ovesta ulos poistuminen.. miten ihmeessä mä pystyn siihen? Kuka hengittäisi puolestani? Itse en enää jaksa.

Itsetuhoilua lähes päivittäin. DKT taitojen käyttö - no joo.. on niitä taitoja tullu käytettyä, mutta aika vähän, nyt loppuviikosta varsinkin. Näkökenttäni on supistunut, olen sokeutunut asioille joita vielä näin alkuviikosta. Värit ovat kadonneet ja kaikki on mustavalkoista, harmaata mössöä.

Pitäisi suihkuun mennä. Miksi? Miksi pitäisi? Miksi yleensä pitää yhtään mitään?

Kas, en voi edes käyttää puhelintukea, koska olen ollut tuhma. 24h sääntö on p*rseestä, mutta säännöt on sääntöjä, noudatettava on ja lässyn lässyn lää. Ja kyllähän mä sääntöjä noudatan, useimmiten ihan pilkulleen. Joskus se on ärsyttävää.

Oon käyny kiltisti ryhmässä. Joka kerta. Vain yhden kerran olen lähtenyt kesken pois. En muistaisi sitä, jos en olisi kirjoittanut siitä päiväkirjaani, siihen paperiseen, vanhanaikaiseen. En muista juuri mitään muutakaan, muisti pätkii, urakalla.

Mietin, että mitä varten mulla toi yksi lääke on, Zeldox. Siitä ei ole hyötyä. Ainakaan jos tarkoitus oli se, että valetaminen ja dissoilu loppuu. Sitä on edelleen, joka päivä. Pitäisi kirjoitella tätä blogia useammin, niin tietäisin mitä olen tehnyt, paperipäiväkirjaa en jaksa kovin usein kirjotella. Joskus, silloin tällöin. Tätä blogia vaan tuntuu niin turhalta kirjottaa, kun en tiedä lukeeko tätä kukaan. Ja miksi kirjoittaa nettiin julkisesti, jos kukaan ei lue? Sama kai se. Mä katoan kuitenkin, hiljaisuuteen ja pimeyteen.

Tuskin sitä kukaan edes huomaa.