Hyvää matkaa isomummi

Ei nyt ihan ole tämä mun pääni taas matkassa mukana. Maanantaina oli terapia klo 15.15
.... Paitsi että ei ollut. Terppa soitti mulle joskus 14.30 että missäs sitä ollaan kun ei näy paikanpäällä. Aika olikin siis klo 14.15. Huoh. Onneksi saatiin sovittua uusi aika jo eilisellen  ja muistin jopa mennä sinne.

Nyt on edessä pitkä kuukausi, seuraavan kerran terapia vasta 15.3 :( Mä en tiedä miten pärjään.

Puhelintuki kuitenkin on toiminnassa, sain siihen ihan kivan hoitajan jonka tunnen osastolta, mutta ei se omaa terppaa korvaa todellakaan. Enkä mä tiedä uskallanko mä edes soitella sille, mutta onpahan nyt varmuuden vuoksi.

Niskassa oleva ihottuma on ystävällisesti päättänyt alkaa leviämään kaikista rasvoista huolimatta. Hermot menee.

Ahdistaaaa!!! :( En tiedä miten päin olisin taas. Kaikki päivän tarvittavat lääkkeetkin on otettu.

Mun isomummi on siirtynyt ajasta ikuisuuteen.. hyvää matkaa hälle.. ei me oltu mitenkään läheisiä, tästä on jo varmaan pari vuotta kun viimeksi nähtiin, kyllä se silti aina jossain tuntuu..

 Ja on jotenkin syyllinen olo kun en pitänyt yhteyttä. Muutama vuosi sitten mä kävin kerran viikossa siivoamassa hänen kotonaan, mutta sen jälkeen yhteydenpito on jäänyt melkeinpä kokonaan.

Mummi oli 95v. ihan käsittämättömän pitkä elämä. Mitä kaikkea siihen on kuulunutkaan, sota-ajat yms.. Ei pysty ymmärtäään.

Aamuruskosta iltaruskoon kulkija elämän taivaltaa. Määränpäähän saapuessaan uneen rauhaisaan vaipua saa

Tällaista tällä kertaa

Eilen piti olla aika psykiatrille, terpan oli tarkoitus tulla mun kanssa sinne mutta olikin sitten yön aikana tullut kipeäksi, joten peruin sen lääkäriajan ja nyt sitten odotetaan uutta aikaa, siinä voi tovi mennä, mutta ei tässä nyt oikeastaan mitään akuuttia ole.
Diagnoosista on tarkoitus puhua, varmaankin. Kun terppa epäilee että mulla olisi skitsoaffektiivinen häiriö joka tarkoittaisi sitä että mä olen useamman vuoden tallannut väärällä diagnoosilla. Jos mun diagnoosi vaihtuu, niin sitten mä siirryn mielialapolilta kuntoutuspolille. Olihan tästä diagnoosiasiasta puhetta syksyllä, mutta se on jotenkin unohtunut..

Tänään kävin näyttämässä niskaani terveyskeskuksessa. Mun oli tarkoitus vain käydä varaamassa aika johonkin mielellään kauaksi tulevaisuuteen, mutta vastaanottovirkailija päätti sitten laittaa mun päivystävälle lääkärille. Istuin siellä odotushuoneessa NELJÄ tuntia ja kuuntelin ihmispentujen huutoa ja mummojen valitusta. Kaikenlisäksi mua pelotti se lääkäri ja olisin todellakin tarvinnut terpan sinne mukaan, mutta jostain syystä en soittanut sille. Lääkäri oli TIETENKIN mies ja mua oksetti kun se käpälöi mun niskaa ja yläselkää. Onneksi ei sentään tarvinnut ottaa paitaa pois.
Tohtori setä oli sitä mieltä että kyseessä on joko: atooppinen iho, sieni tai allergia. Sain antihistamiinia ja kahta eri rasvaa joista toista mä en pystynyt ottamaan kun rahat loppuivat kesken. Ohjeeksi sain että tota rasvaa jonka mä ostin, käytän nyt 5 päivää ja jos ihottuma ei haihdu, niin sitten kokeilen sitä toista, jota en siis edes ostanut. Eikä toi jonka ostin riitä varmaan edes viikoksi, mutta ei voi mitään. Joka tapauksessa, jos toi ihottuma ei haihdu tai lähtee pois ja tulee taas takaisin, pitää varata uudestaan aika lääkäriin ja sitten lähetteellä ihotautilääkärille.

Kamala päivä, vaikka en juurikaan muuta tehnyt kuin istuin odotushuoneessa. Väsyttää ja tuntuu siltä kuin olisin tehnyt isonkin urakan.

Meidän piti äidin kanssa tänään kävellä Ikeaan katsomaan porukoille uutta päiväpeittoa, mutta suunnitelmat hiukan muuttuivat koska mä istuin koko päivän terveyskeskuksessa. Sovittiin sitten että mennään huomenna jos ei sada.

Tällä viikolla on ollut erityisen hankalaa vastustaa itsetuhoilua. Tunnen itseni niin paljon huonommaksi kuin muut ihmiset, tuntuu etten osaa mitään enkä onnistu missään. Erityisesti ryhmässä tuntuu siltä etten ole edistynyt ollenkaan. Jotenkin vaikuttaa siltä että ne kaikki muut ryhmäläiset ovat päässeet eteenpäin ja oppineet juttuja. Ja mä en uskalla siellä edes nimeäni ääneen sanoa. Mä en kestä sitä että kaikkien huomio kohdistuisi minuun ja niinhän siinä käy jos ääneen jotain sanoo. Koitan kadottaa itseni olemalla hiljaa. Toivon että muut unohtaa mun olemassaolon jos en sano mitään.

Mä en vieläkään pysty juomaan vettä. Terppa patistaa mua kokeilemaan ja harjottelemaan juomista, mutta olen jo yhden lasin paiskannut seinään josta taas seurasi lasinsiruja joista seurasi viiltelyhimot. Onnistuin olemaan viiltelemättä, mutta helppoa se ei ollut.

Vaan nyt alkaa iltalääkkeet vaikuttamaan ja ajatus puuroutumaan...

Hyvää yötä siis...

Laitanpa tähän loppuun maailman suloisimman nenän ♥ 

Epätodellisuus todellisuudessa

Vähän on turhan epätodellinen ja harhainen olo ollut viime päivinä.

Esimerkiksi, terapiaan mennessä mun eteen tuli istumaan ihan tuikitavallinen mies laukun kanssa. Mun oli pakko vaihtaa paikkaa, koska olin vakuuttunut siitä että sillä miehellä oli laukussa rynnäkkökivääri jolla se oli aikeissa ampua kaikki matkustajat. Vahdin koko matkan sen miehen liikkeitä ja eleitä, istuin oven vieressä ja oli valmiina hyppäämään ulos jos jotain tapahtuu. Tämä mies jäi sitten cittarin pysäkillä pois jättäen mut miettimään aikooko se mennä sinne cittariin sen rynkkynsä kanssa.

Kotona ollessa, joka kerta kun rapusta kuuluu ääniä (yllätys että kerrostalossa on rapussakin elämää..) pelkään että jossain palaa tai että joku aikoo tulla mun kotiini ja tappaa mun eläimet.

Kun olen poissa kotoota, pelkään että eläimet saa tuolta keittiön kaapista mun dosetin ja saavat luukut auki ja kuolevat syötyään mun lääkkeet. Piti laittaa dosetti sellaiseen kaappiin mihin elukat eivät varmasti yletä, tässä on vain se ongelma että mä unohdan ottaa lääkkeet kun en näe niitä. Pelkään myös että täällä syttyy tulipalo, tai että olen unohtanut laittaa ulko-oven kiinni tai että joku murtautuu tänne tai tai tai....

Huoh. Ei hyvä. Kyllähän mä tunnistan noi harhoiksi, mutta silti on hankala erottaa todellisuutta epätodellisuudesta ja harhasta.


Mulla on ensi viikolla psykiatri. En ole koskaan tavannut häntä ennen. Pelottaa mennä sinne, en edes tiedä onko se mies vai nainen, nimestä ei voi päätellä mitään. Haluaisin kysyä terpalta että voisiko se tulla mukaan, mutta en uskalla koska en kestäisi kieltävää vastausta.

Miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa...

Muistelot jatkuu, osa 2 - Kiinnipitoa ja Lepositeet

Ulfåsassa tosiaan ei ollut lepareita käytössä, siellä oli tapana hälyttää vartijat paikalle jos joku potilaista riehui. Itse sain raivokohtauksia useampaan otteeseen joten vartijat tulivat turhankin tutuiksi minulle.

Kun nuori raivosi, se "liimattiin" sänkyyn kiinni - keinolla millä hyvänsä. Ja keinoja ei kaihdettu. Usein mun päällä makasi mies, jalkojen päällä istui mies, käsistä ja jaloista pidettiin kiinni. Olin jatkuvasti mustelmilla ja pelkoni miehiä kohtaan vain syveni.  Huusin itseni tainnuksiin, miehet päästivät irti vasta kun olin täysin rauhoittunut.

Kellokoskella tutustuin lepareihin. Ehdin olemaan osastolla pari päivää, kun ensimmäisen kerran mut sidottiin sänkyyn kiinni. En millään muista mitä sillä kertaa tein, mutta seuraukset olivat kamalat. Mieshoitajat riisuivat multa mun omat vaatteet pois ja pukivat mulle sairaalaan vaatteet. Huusin ja laitoin vastaan minkä pystyin, mutta tietenkin isot aikuiset korstot voittivat taiston ja päädyin raajoistani sidottuna makaamaan lattiaan kiinni poltettuun sänkyyn. Itkin ja huusin niin kauan että lähti ääni.
Pääsin vessaan miesten saattamana. Yksi mieshoitaja seisoi edessä ja kaksi sivuilla. Voin kertoa että oli aika nöyryyttävää. Syödä sain niin että istuin sängylläni, yksi käsi vapaana jolla lusikoin murkinaa suuhun. Se vaati jonkinlaista akrobatiaa. Mun käskettiin olemaan hiljaa kun yritin jutella vierihoitajalle joka luki lehtiä ja joi kahvia.

Yön aikana multa irrotettiin toinen jalka ja toinen käsi ja niitä vuoroteltiin. Seuraavana aamuna pääsin irti. Olin ollut sänkyyn sidottuna melkein vuorokauden. Käsiä ja jalkoja särki. Olin hikinen ja nuhjuinen, seisoin suihkussa varmaan tunnin.


Lepositeissä olin useamman kerran ja jokainen niistä kerroista on oma tarinansa. En ala niistä tänne sen enempiä kirjottelemaan, kokemus oli kamala enkä toivo samaa kenellekkään.

Muistoja, osa 1

Pää on niin täynnä, että se tulvii yli. Muistot repii mua palasiksi, enkä pääse niistä yli.

Muistan niin hyvin että saan ne samat tunteet pinnalle, jotka mulla oli silloin kun kaikki alkoi. Laitoskierre nimittäin.

Oli pääsiäinen. Olin joutunut lastenklinikalle jatkuvien kohtausten vuoksi. Kohtausten, joiden aikana tärisin, hyperventiloin, itkin ja jälkeenpäin en muistanut  mitään. Olin täysin raunioina. Ollessani lastenklinikalla tarkkailussa, tulin kertoneeksi eräälle hoitajalle halustani kuolla ja että olin sitä kotona jo lääkkeilläni yrittänyt. Mullahan oli aika vahva lääkitys jo ala-asteella, ekan kerran menin "terapiaan" tokalla luokalla, perheneuvolaan. Hoitaja ei muistaakseni osannut sanoa oikein mitään, mutta soitti päivystävälle psykiatrille, joka sitten tuli käymään. Oli jo ilta. Seuraavana aamuna mulle sanottiin, että mut siirretään toiselle osastolle. Psykiatriselle. Oli kauhusta kankeana.
En todellakaan halunnut joutua hullujen huoneelle.

Itkin ja huusin, turhaan.

Lopulta äiti tuli paikalle ja hoitaja lähti saattamaan meitä Ulfåsaan, nuorisopsykiatriselle osastolle. Siellä jouduin toisen tytön huoneeseen koska vapaita paikkoja ei ollut. Tämä toinen tyttö ei ollut yhtään sitä mieltä että suostuisi jakamaan huoneensa kanssani, joten hän otti ja lähti kotiin ilman lupaa. Nukuin sen yön yksin siinä huoneessa ja seuraavana päivänä vaihdoin huonetta ja pääsin samaan huoneeseen toisen tytön kanssa.

Mua pelotti ne muut nuoret. Olin joutunut koulukiusatuksi (tästä ehkä joskus toiste enemmän) joten olin arka ja ujo. Huomasin kuitenkin aika pian että toiset ovat suht vaarattomia.

Ehdin olla tällä osastolla kuukauden päivät, kunnes mut siirrettiin toiselle osastolle. Yritin tappaa itseni kolme kertaa yhden viikon aikana joten eivät enää nähneet muuta vaihtoehtoa kuin sulkea mut suljetulle osastolle. Olin sielläkin ylipaikalla, en saanut edes huonetta, vaan mut laitettiin nukkumaan ruokailuhuoneeseen.
Luulin tukehtuvani. En päässyt ulos, ei ollut omaa rauhaa, ympärillä 6 syömishäiriöstä kärsiviä tyttöjä jotka syrjivät minua sen vuoksi, etten ollut syömishäiriöinen (vielä). En päässyt harkkoihin (harrastin futista), en kouluun. Olin sisällä ja halusin kuolla.
Purkasin pahaa oloani riehumalla, hakkaamalla päätäni seinään ja viiltelemällä aina kun tilaisuus koitti. Olin todella vaaraksi itselleni. Monesti hälytettiin vartijat pitämään kiinni, lepareita ei tuolloin ollut Ulfåsassa käytössä. 

Olin tällä osastolla reilun puolenvuoden ajan ja sitten mut siirrettiin takaisin avo-osastolle... Olin huojenutunut, olin alkanut syksyllä käymään sairaalakoulussa ja oli toivoa kotiin pääsyn suhteen. Mutta mitä menin tekemään.. otin vaarallisen annoksen lääkkeitä jotka ostin läheisestä apteekista, otin ne ja jäin kiinni. Jo kolmatta kertaa vatsahuuhteluun samasta syystä. Ikää mulla taisi olla 13-14v.

Aamulla mulle kerrottiin että kunhan veriarvot paranee, mut siiretään Kellokoskelle ambulanssikyydillä. Olin jälleen kerran siirtymässä ja vaihtamassa hoitopaikkaa. Pelotti.
                                                          **********


Nyt kyllä ahdistaa, pakko lopettaa kirjottaminen tähän.. jatkan juttua ehkä joskus..