Voi oksetus mikä ahdistus!
Osastolla ollaan enkä muuta voi.
Eilinen ei sitten kuitenkaan mennyt ihan putkeen, olen nimittäin viiltänyt molemmat nilkkani. En muista tapahtumaa ollenkaan. Hirveen hyvä juttu joo.
Kissat nukkuivat mun vieressä koko yön, aina kun heräsin, kissat olivat siinä. Miten ikävä mulla onkaan ollut! ♥ Kaipasin kyllä koiruuttakin, koti ei tunnu kodilta jos koko lauma ei ole kasassa.
Tänään sitten heräilin yhdeksältä, join aamukahvit ja menin takaisin nukkumaan.
Kävin kiltisti ryhmässä, tosin mä en pystynyt olemaan loppuun asti, mutta kävin siellä joka tapauksessa. Ja tulin suoraan osastolle, kuten oltiin sovittu.
Näytin hoitajalle noi viillot (pintanaarmuja). Kyseli sitten että mikä niin paljon ahdisti, mutta enhän mä osannut vastata mitään, kun en muista tapahtunutta.
Pyysin jos saisin mennä koko viikonlopuksi kotiin, perjantaista sunnuntaihin. Hoitaja otti pyyntöni ylös ja sanoi että se ei ole lainkaan mahdoton ajatus että saisin luvan.
Mutta nyt pitäisi jotenkin sinnitellä täällä. Ahdistaa niin että oksettaa, on tosi hankala olo. Äänetkin ovat hereillä, vaikka kuinka yritän olla kuuntelematta.. huoh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun kävit, vielä kivempi jos käynnistäs jäljen jätät.