Tulin juuri hetki sitten takaisin osastolle.
Kävin kotona terapeuttini kanssa, ja en voi sanoin kuvailla miten ihanaa oli nähdä kissat ♥ Tuntuu että mun sydän pakahtuu! Vielä ois tietty ollu kiva nähdä se hurttakin, mutta koska se on hoidossa mun porukoilla, niin sitä en voinut nyt nähdä. Mutta olen äärettömän kiitollinen siitä että sain käydä kotona.
Käytiin myös apteekissa noutamassa mun lääkkeitä, vaan niitäpä ei siellä vieläkään ollut. Huomenna tulee ja terppa käy ne hakemassa sieltä. Samoin annoin kotoa kaikki lääkkeet mitä löysin, niinhän me eilen sovittiin... murh...
Sitten oli ryhmä.
Ryhmähän siis kestää 2,5 tuntia taukoineen, mutta mä pystyin olemaan siellä vain n 18 minuuttia ja siitäkään ajasta en muista melkein mitään. Oltiin etukäteen sovittu pelisäännöt, joita noudattaen soitin osastolle ja pyysin että mut haetaan ja näin tapahtui.
Sanottiin ettei mun tarvitse olla itseeni pettynyt, että tämä lyhytkin aika ryhmässä oli paljon parempi kuin se, että en olisi mennyt lainkaan ja olisin pudonnut ohjelmasta pois. Yritän siis ajatella, että tein parhaani (ja varmasti teinkin!!) ja enempää en voi nyt vaatia itseltäni.
Melkein pelottaa sanoa näin, mutta on aika helpottunut olo kun olen takaisin osastolle, suljettujen ovien sisäpuolella.. iik.
Vaikka toisaalta, nuo ovet tuolla sulkee tänne sisäpuolelle sellaisia ihmisiä, joita on erittäin vaikea kestää ja sietää. Kun ei osata edes pienimpiä käytöstapoja, valehdellaan, kerjätään huomiota väärällä tavalla jne..
Otin kotoa mukaan helmiä, vaatteita ja korttijuttuja. Tietysti multa takavarikoitiin heti sakset, mutta taidanpa kohta käydä ne hakemassa ja leikellä pari 3D-kuvaa aikani kuluksi.
Vähän on sellainen poissaoleva ja epätodellinen olo.
Tuntuu kuin mun päässä olis sellanen verho, joka sulkee osan tapahtumista mun ulkopuolelle. Toivottavasti tämä ei enteile dissokohtausta..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun kävit, vielä kivempi jos käynnistäs jäljen jätät.