Suunta kohta pohjamutia

Olo tuntuu masentuneelta. En ole jaksanut edes kirjoitella. Kaikki tuntuu hidastetulta.

Vielä alkuviikosta oli virtaa. Kävin jopa kaverin luona, sellaisen, jonka luona en koskaan ole käynyt. Piti matkustaa ensin bussilla ja sitten metrolla. Ja vähän kävellä. Miten ihmeessä mä jaksoin? Kävin myös pitkillä lenkeillä koiran kanssa, en saanut kävelystä tarpeekseni. Nyt mä en jaksa lähteä iltalenkille. Tai siis pakkohan se on, mutta lenkki tulee olemaan erittäin lyhyt. Musta tuntuu että mä vajoan. Koska ei ole ketään joka pitäisi kiinni.

Terppa onneksi tuli lomalta. Huomenna on aika. Sitä ennen menen lemmikki-ja kädentaitomessuille. Saan kyydin sairaalalle, jos siellä menee niin pitkään.

Asiat palautuu sellaisiksi kuin niiden kuuluukin olla. Tai lähinnä se että terapia jatkuu. Jos jatkuu. Jos siis terppa ei ole lomansa aikana tullut siihen tulokseen että haluaa lopettaa mun kanssa. En ihmettelisi, olin aika hirviö ennen hänen lomaansa.

Tuntuu todellakin siltä, että olin aivan täysin toinen ihminen. Värikäs, äänekäs, menevä ja touhottava. Nyt mulle tekee tiukkaa tästä sängyltä nouseminen, kenkien jalkaan laittaminen, koiran valjastaminen, ovesta ulos poistuminen.. miten ihmeessä mä pystyn siihen? Kuka hengittäisi puolestani? Itse en enää jaksa.

Itsetuhoilua lähes päivittäin. DKT taitojen käyttö - no joo.. on niitä taitoja tullu käytettyä, mutta aika vähän, nyt loppuviikosta varsinkin. Näkökenttäni on supistunut, olen sokeutunut asioille joita vielä näin alkuviikosta. Värit ovat kadonneet ja kaikki on mustavalkoista, harmaata mössöä.

Pitäisi suihkuun mennä. Miksi? Miksi pitäisi? Miksi yleensä pitää yhtään mitään?

Kas, en voi edes käyttää puhelintukea, koska olen ollut tuhma. 24h sääntö on p*rseestä, mutta säännöt on sääntöjä, noudatettava on ja lässyn lässyn lää. Ja kyllähän mä sääntöjä noudatan, useimmiten ihan pilkulleen. Joskus se on ärsyttävää.

Oon käyny kiltisti ryhmässä. Joka kerta. Vain yhden kerran olen lähtenyt kesken pois. En muistaisi sitä, jos en olisi kirjoittanut siitä päiväkirjaani, siihen paperiseen, vanhanaikaiseen. En muista juuri mitään muutakaan, muisti pätkii, urakalla.

Mietin, että mitä varten mulla toi yksi lääke on, Zeldox. Siitä ei ole hyötyä. Ainakaan jos tarkoitus oli se, että valetaminen ja dissoilu loppuu. Sitä on edelleen, joka päivä. Pitäisi kirjoitella tätä blogia useammin, niin tietäisin mitä olen tehnyt, paperipäiväkirjaa en jaksa kovin usein kirjotella. Joskus, silloin tällöin. Tätä blogia vaan tuntuu niin turhalta kirjottaa, kun en tiedä lukeeko tätä kukaan. Ja miksi kirjoittaa nettiin julkisesti, jos kukaan ei lue? Sama kai se. Mä katoan kuitenkin, hiljaisuuteen ja pimeyteen.

Tuskin sitä kukaan edes huomaa.