Never be the same again

Aina välillä iskee tajuntaan se, että tietyt asiat ovat muuttuneet, pysyvästi. Mikään ei ole enää kuten oli vielä pari vuotta sitten. Tarkoitan niitä hyviä asioita. Pahat asiat on ja pysyy, ne eivät ole yhtä katoavaa sorttia kuin ne hyvät asiat, jotka halusin ja luulin saavani pitää maailman tappiin asti.

 Ja tämä tekee minut surulliseksi. Että en onnistunut pitämään kiinni niistä asioista joista nimenomaan halusin pitää. Että mun oma käytökseni on työntänyt pois ihmisiä ja asioita. Käytös, jota en pysty täysin hallitsemaan itse. Kaikki sanoo että ei asiat vaan tapahdu, mutta kun niin se vaan menee, asioita vaan tapahtuu. 

Ja taas tämä massiivinen ahdistus on illalla, puhelinajan jälkeen. Miksi? Mikä tekee näistä illoista mahdotonta kestää? Päivät yleensä on vähän helpompia, ahdistaa kyllä mutta se on hallittavissa. Nää illat saa mut kiemurtelemaan, itkemään, riehumaan.

Tänään nukuin melkein koko päivän. En jaksa mitään. Mikään ei kiinnosta. Kaikki on yhtä tyhjän kanssa. Aamupäivällä pari korttia, mutta muuten en ole saanut aikaiseksi mitään. Imuroida olisi pitänyt, mutta sekin jäi.