Ulkona liikkuminen on suorastaan itsetuhoista. Ahdistun surusta solmuun kun näen muita ihmisiä, vieraita ihmisiä, kävelemässä yhdessä. Pareittain, laumoittain. Ja sitten siellä olen minä. Yksinäinen minä joka ei kelpaa kenellekään.
Mä istun kotona yksin. Tämä yksinäisyys tukahduttaa, toisaalta tunnen olevani niin erakoitunut, etten tiedä miten ihmisten kanssa ollaan. Silti hetkittäin, antaisin mitä vaan jos saisin viettää aikaa jonkun kanssa. Onhan mulla äiti jonka kanssa olen paljon, mutta se ei korvaa kaveria, ystävää.
Jos mulla ei olisi näitä eläimiä, mutta ei olisi mitään syytä olla olemassa. Kukaan ei huomais jos mä katoaisin. Eläimet pitää mut täällä, mutta vain langan laihoin naruin. Ehkä se ei enää riitä mulle.
Vaikka kuinka yrittäisi löytää päivistä sitä elämisen aihetta, alkaa olemaan aika hankalaa. Se aihe pitäisi ammentaa pienistä asioista, kuten luonnosta. Tänään näin moisen pienen ystävän aamulenkillä:
Vielä viikko rahapäivään. Mä en kestä. Kaapit on tyhjinä, ei ole varaa ostaa edes vessapaperia. Hitto että mä Vihaan tätä mun elämää.
Olen täysin epäonnistunut yksilö, aivan kaikessa.
Nyt vaan herää kysmys, miksi mä jatkaisin tätä enää päivääkään?
Jatka vielä hetki. Ja sen jälkeen toinen, kolmas ja neljäskin. En ole itseasiassa koskaan kommentoinut mihinkään aikaisemmin, mutta halusin tulla kertomaan sinulle ette olet yksin ajatustesi kanssa. Tunnistan tuon olon ja nuo ajatukset, ne ovat kuin omiani.
VastaaPoistaOlen lukenut blogiasi jo hetken aikaa kaikessa hiljaisuudessa, mutta jokin tuli, ja käski minua nyt kirjoittamaan vastauksen sinulle. Toivottavasti et pahastu tästä. Toivon kaikkea hyvää sinulle! Jos ikinä tahdot ystävää kuuntelemaan, vastaile kommenttiin niin vaihdellaan vaikka sähköpostiosoitteet aluksi.
Ai niin. Et ole yksin.
Kiitos tinca ♥ En tietenkään pahastunut kommentistasi, musta on vaan kivaa jos joku joskus kommentoi johonkin, tietää että joku kuulee...
PoistaMun sähköpostiosoite on: sleepwalker427@hotmail.com