Todellista, harhaa vai yliluonnollista?

Kuka sen määrittelee, mikä on harhaa, mikä on totta, vai onko se kenties yliluonnollinen ilmiö? Luin äskettäin yhden kirjan jossa kertoja näki enkeleitä ja henkiä. Kirja oli toki aika uskonnollinen, mutta tulin ajatelleeksi omia harhojani. Kuka sanoo että ne on harhoja? Minulle ne ovat todellisuutta. Toisaalta, ne voisivat myös olla yliluonnolisia ilmiöitä. Niin kauan kun jaksan muistaa, olen nähnyt hahmoja. Mustia ihmisen muotoisia varjoja. Ne seisovat vierelläni, kulkevat mukanani. Useimmiten niistä hehkuu pahuus, joskus ne vaan on. Pääsääntöisesti pelkään niitä. Pelkään, vaikka kokemuksen jo pitäisi kertoa, että ne eivät voi vahingoittaa minua. Ne tosin voivat saada minut itseni vahingoittamaan itseäni, mutta suoraan ne eivät minulle mitään tee.

Vähän hankala selittää.

Mä näen enneunia ja tiedän asioita ennen kun ne tapahtuvat. Osaan lukea ihmisiä, tiedän heti uudesta ihmisestä että tulenko sen kanssa toimeen vai en. Yleensä tässä kohtaa monet pistävät tämän epävakauteni piikkiin, mutta mä uskon että mun tuntosarvet ovat todellisia ja todellakin pystyn minuuteissa tekemään oikean päätelmän täysin vieraasta ihmisestä.

Yliluonnollisia kokemuksia on vaarallista lähteä kertomaan hoitohenkilökunnalle, koska mun taustoilla ilmaan kajahtaa huuto PSYKOOSI jos mä kerron jostain.
Mutta sellaisia pieniä ja viattomia asioita uskaltaa ehkä ääneen kertoa, esimerkiksi sen että mä tiedän etukäteen jos mun puhelin soi. Olen ehkä juuri ajatellut jotain ihmistä ja hetken päästä puhelin laulaa ja tämä ajattelemani ihminen soittaa minulle.

Ehkä lääkkeet eivät siksi oikein toimi, että oikeasti mulla ei ole harhoja, vaan kaikki kokemukseni ovat yliluonnollisia, jolloin niihin ei tietenkään toimi mikään psykoosilääkitys. 

Eilen jatkui terapia terpan loman jälkeen. Oli kiva nähdä terppaa :) Maanantaina on aika psykiatrille, johon mennään terpan kanssa yhdessä. Olisi tarkoitus puhua diagnoosista ja jatkohoitopaikasta DKT:n jälkeen. DKT loppuu siis toukokuun alussa jonka jälkeen käyn harvennetusti terppani luona syksyyn asti. Sydän itkee verta jo valmiiksi, miten mä ikinä selviän ilman terapeuttiani? En MITENKÄÄN!

Jos mun diagnoosi vaihtuu, niin myös hoitopaikka vaihtuu. Tai siis kerros, muutan kerrosta ylemmäksi, jos saan skitsoaffektviiva diagnoosin ja kaksisuuntainen otetaan pois. Mielialapolilta kuntoutuspolille. Ja taas uudet ihmiset... ja pelko siitä etten tule niiden kanssa toimeen.



Eilen tartuin terään, mutta viilsin vain yhden pienen naarmun, joka on helppo naamioida kissan raapaisuksi. Viiltely on mulle huumetta, kun sen alottaa, on vaikea lopettaa.. eikä olisi todellakaan pitänyt tehdä sitä pienintäkään naarmua, koska nyt kynnys tarttua terään on jälleen madaltunut.

Vaan nyt, aika painua höyhensaarille..