Hiljaa kaikki murtuu..

Sekava ja inhottava olo. Tuntuu että ulkona kaikki kyttää ja seuraa. Vesijohtovesi on vaarallista, sitä ei voi juoda. Keitin tänään vedenkeittimessä vettä ennen kuin uskalsin laittaa sen eläimille tarjolle.

Itsetuhoiluhalut suuret. Yritän myös miettiä, miten saisin vahingoitettua itseäni ilman, että siitä jää kiinni. Että mulle kuitenkin tapahtuu jotain tosi pahaa. Vahingossa auton alle? Junan alle?... joo, tosi vahingossa.

Huomenna on ryhmä. Viimeksi en mennyt. En päässyt ulko-ovesta ulos. Olin vankina omassa kodissani. En edes muista koska olisin viimeksi poistunut tosta ovesta ilman koiraa. Mun turvaotustani. Kaupassakaan ei ole ikuisuuksiin tarvinnut käydä, koska ei ole rahaa.

Syöminen on ongelma. Tai siis, niin mulle sanottiin. Edellisessä terapiatapaamisessa puhuttiin vain ja ainoastaan syömisestä. Siitä kun en syö. Ja kun syön, syön liikaa ja oksennan. Sormet kurkkuun, aina ei tarvitse tehdä edes sitä.
Joudun kirjottelemaan syömisiä ja juomisia ylös paperille. Vien sen perjantaina terapiaan näytille. Huoh. Syöminen ja ruoka on asiat joista mä En halua puhua. Ne ahdistaa. Terppa kysyi multa, että mitä ruoka mulle merkitsee. Vastasin suoraan, että kidutusta. Entä koska se alkoi? No silloin, kun mut lätkästiin osastolle, jossa oli vain syömishäiriöisiä. Itselläni sitä ei ollut, ei sillon. Mutta se on tarttuva tauti. Koska kukaan muukaan ei syö, ajattelee 12-13v. tyttö, että en sitten minäkään. Joku myös kertoi, että voi syödä ihan mitä tahansa, kunhan muistaa oksentaa sen jälkeen.

Ja siitä se lähti.

Huoh.. häiriötä häiriön perään.. ja mä olen niin väsynyt tähän.


Mun toimintakyky alkaa olemaan olematon. En jaksa mitään. Aamuisin venytän sängystä nousemista niin pitkälle kuin pystyn. Vasta kun toi koira alkaa käymään levottomaksi, nousen ylös. Ja käytän sen lyhyesti lenkillä ja sitten takaisin sänkyyn tai sohvalle. Tuijotan telkkarista kaikki tyhmät ja turhat ohjelmat. Suljen mieleni. Sinne ei mahdu mitään enää. Olen saman aikaisesti sekä täynnä, että tyhjä. Niin täynnä, ettei minuun mahdu enää mitään, kuitenkin niin tyhjä, etten tiedä millä sen täyttäisin.

Iltaisin kaadun sänkyyn kuoleman väsyneenä, vaikka en olisi koko päivänä tehnyt yhtään mitään. En nuku kovin hyvin, mutta olen liian väsynyt tehdäkseni yhtään mitään tai ollakseni edes pystyssä.

Hiljainen hälytysääni kaikuu päässäni, tämä ei pääty hyvin.. mutta mitä mä voin tehdä? Mä luulen, että terppa ja kaikki muut kuvittelevat että mun elämä on tällä hetkellä tasaista, siedettävää. Mutta ei se ole. Mun elämä on tällä hetkellä ihan hirveetä.
Kuoleman halu täyttää joka hetken, se on taustalla koko ajan. Itsetuhoiset ajatukset jatkavat piirileikkiään, enkä mä jaksa vastustaa sitä.

.. ainakaan kovin pitkään enää.